Voi kauhistus. Blogi on pyörinyt mielessä jo päiväkaupalla. Ja miksikäs en ole kirjoittanut?!

Ensin kaiken aikani vei kotiinpaluun aiheuttama hämminki; jättäkääpä itse mies kahdeksi kuukaudeksi yksin kotiin. Siitä seuraa hauska leikki moneksi päiväksi, leikin nimeksi olen antanut "Missä pirussa on..." Loppu täydennetään aina tilanteeseen sopivalla sanalla, ja uskokaa, niitä on paljon. Mies on siis siivonnut poissa ollessani...

Kun tavarat alkoivat noin suurinpiirtein olla paikoillaan, meille iski flunssa. Eikä mikään ihan pikkunuha, vaan oikein kunnon tauti... Epäilen paljonpuhuttua HooJotainYyKaaKoo-tartuntaa. Täällä sitä siis olen maannut poikien kanssa sohvan pohjalla kuin pannukakku jo monta päivää. Nyt pojat alkavat olla jo jaloillaan, tosin ulos emme vielä ole uskaltautuneet. Kun suurin piirtein jokainen filmi jo on katsottu, lautapeli pelattu ja energiaakin olisi enemmän, alkavat seinät kaatua päälle. Eikä sitä yhtään helpota alakerrasta kuuluva jumalaton meteli - vaikka pitäisikin olla kiitollinen ja onnellinen ja tanssia ruusun terälehtiä heitellen. Alakerrassa tehdään nimittäin remonttia pikavauhdilla, jotta anoppi sinne pian muuttaisi. Ja nyt puhutaan viikoista, ei kuukausista! Mieletöntä!

Anoppi onkin ollut viikon verran sairalaassa. Täällä kotona on ihanaa, rauhallista ja raikkaan tuoksuista! Ennen kuin minut nyt leimataan maailmanhistorian ilkeimmäksi miniäksi (jokohan se juna meni..?), on muistettava mainita, ettei anopilla mitään hätää ole. En kai edes minä sentään hihkuisi, jos joku oikeasti jostain syystä joutuisi sairaalaan. En kai? Kuitenkin. Alunperin anoppi meni sairaalaan tutkimuksiin saadakseen apua siihen kirottuun inkontinenssiin, kuten sovittua viikko sitten maanantaina. Maanantaita edeltävänä sunnuntaina Se kuitenkin tuli miehelleni jo aamuvarhain esittämään tätä tosi pätevää ideaa: "Minä kyllä voisin jo tänään mennä sinne sairaalaan." Niin, kyllähän ne sinne osastolle ottaa sunnuntaiaamuna, kun maanantaista on sovittu.

Pari päivää nautiskelin rauhasta ja kotoisasta olosta, onnellisena kuin pieni eläin. Sitten kuulin uutisia sairaalasta; anopilta on jostain suolenmutkasta löydetty "jotain", joka on leikattava. Heikon sydämen takia leikkaus olisi kuitenkin riski. Tässä vaiheessa yltiöpäinen riemuni kääntyi johonkin outoon syyllisyydentunteeseen... Joka sitten katkesi kuin seinään seuraavana päivänä. Mieheni kävi sairaalassa juttelemassa anoppia hoitavan lääkärin kanssa; mitään ei ole löydetty, mitään ei olla leikkaamassa. Suurin ongelma on virtsatietulehdus. Käsiä ylös, kuka epäilee anopin hakevan huomiota?

Melkein unohdin! Taisin muuten olla osasyynä siihen, että Se halusi jo päivää aiemmin sairaalaan. Minä nimittäin suututin Sen. Kotiinpaluutamme seuraavana päivänä istuin tietokoneella, kun anoppi tuli luokseni resepti kädessä. "Mitenkähän, pitääköhän tämä resepti viedä johonkin, vai toimitetaanko nämä Tenat tänne kotiin?" Jaa. Mietitäänpäs. Tippuisiko ne taivaalta vai osaisiko joku ihan intuition pohjalta arvata, että juuri tuolla vanhalla kurpalla tuossa talossa on varmaan resepti. Totta munassa se pitää viedä johonkin se resepti! Haloo! Muotoilin vastaukseni anopille vähän varovaisemmin ja vilkaisin vielä reseptin päiväystä... Yli kolme viikkoa sitten. Yritin varovasti: Kuule, kun tässä lukee että resepti on myöntämisestä kaksi viikkoa voimassa... "No on se voimassa!" Niin, kun ei ole, tässä on päiväys yli kolmen viikon takaa... "On se voimassa, tietenkin on!" Ja pyyhällys omaan huoneeseen. Okei.

Ehkä olin tahditon, olihan tuo aika törkeää vanhaa ihmistä kohtaan... Hah. Edelleen olen sitä mieltä, että anopin käytöksessä olisi kaikkein eniten korjaamisen varaa. Pari tuntia ennen tuota reseptiselkkausta istuimme ruokapöydässä, lapset ja Se söivät keittoa. Pienempi poika totesi minulle jotain selkeästi ja täysin oikein suomeksi - ja kyllähän minä tiedän suomen olevan lystikkään kuuloinen kieli, mutta ihan tosissaan; anoppi katsoi poikaa, hörähti nauramaan ja totesi pojalle "läpläpläplällällää". Itse olin juuri vastaamassa pojalle, mutta huomasinkin kääntyväni hidastettuna suu levällään anoppia kohti. Poika otti lällätyksestä nokkiinsa, anoppi lisäsi vettä myllyyn; "Nyt se taas suuttui tuo poika!" Tällä välin olin vetänyt keuhkot täyteen ilmaa päästääkseni ilmoille oikein kunnon töräyksen "TURPA KIINNI":ä, mutta viime hetkellä tajusin sen olevan ehkä vähemmän viisasta. Niinpä hengitin ulos ja totesin anopille kuin pikkulapselle, että on todella epäkohteliasta lällättää ruokapöydässä, ja että poika tuntee itsensä nyt varmasti jotenkin kusetetuksi, kun ei saa normaaliin kysymykseen järkevää vastausta. Kylläpä alkoi anopille soppa taas maistua, seurasin kun nuudelit liemineen katosivat normaaliakin nopeammin siihen pohjattomaan kuiluun lärspähdysten ja maiskuttelun saattelemana.

Kotimatkastamme olen joillekin luvannutkin tarinoida, joten ottakaahan mukava asento, täältä tulee. Muistaakseni taisin mainita, että matkamme Suomeen päin kului liiankin helposti. Paluumatkalla universumi siis kosti. Heräsimme matkapäivän aamuna mummolassa n. 5.30 ehtiäksemme Jyväskylästä Helsinkiin menevään junaan. Yllättäen lämpömittarin näyttäessä -23°c Pendolino ei koskaan tullutkaan, vaan meidät oli downgradattu iänikuisen vanhaan pikajunaan, joka Jyväskylästä lähtiessään oli vaatimattomat seitsemän minuuttia myöhässä. Tikkurilaan saapuessa olimme 55 minuuttia aikataulusta jäljessä... Vaan eipä hätää, vielä olisimme kerenneet hyvin 13.05 lähtevään lentokoneeseen! Vaan kun se lento olikin tunnin myöhässä, joka siis jo tarkoitti ettemme ainakaan ehtisi jatkolennolle. Päätimme Lufthansan tätien neuvoja seuraten kuitenkin checkata laukut perille asti ja lentää Müncheniin katsomaan, kuinka siitä eteenpäin. Ensimmäinen lento lähti loppujen lopuksi yli 1,5 tuntia myöhässä, sillä meidän jo istuessamme paikoillamme koneen etupään vessaa yritettiin vielä korjata. Eivät onnistuneet. Ensimmäinen lento ei ollut ollenkaan hullumpi, vaikkakaan henkilökunta ei saanut ihan täyttä luottamustani. Alkuun stuertti kuulutti: "Paineen laskiessa matkustamossa katosta tippuvat automaattisesti happipullot". Eikö semmoinen satu ihan pirusti?! Mokan huomasi myös turvaohjeita esittelevä toinen stuertti jolta repesi valtava hörönauru. Koneen lähtiessä laskeutumaan kapteeni kuulutti "meidän lähestyvän nyt Frankfurtin kenttää..." Mitä hittoa?! Minä haluan Müncheniin! En kai mä voi olla väärässä koneessa? Miten muka? "Anteeksi. Münchenin kenttää." Huh!

Münchenissä suuntasin tilittämään surkeaa kohtaloani transfertiskin tädille, ja sain kuin sainkin uudet liput samalle illalle. Edessä ei siis ollut kuin muutaman tunnin odotus - huraa. 19.30 olisi lähtö... Niinpä vein pojat jo portille ja levitimme kaikki lelut pitkin lentokentän lattiaa. Elämäni ensimmäinen kerta, kun ajelin pikkuautoilla lentokentän pitkiä käytäviä! Aika menikin yllättävän sukkelasti, vaikka luonnollisesti se toinenkin lento lähti puolisen tuntia myöhässä. Tämän lyhyen lennon aikana pienempi poika kaatoi kupillisen omenamehua päälleen, joten kaivoin repusta hänelle jotain kuivaa päällepantavaa - ensimmäiset käteeni osuneet vaatteet olivat parikymmentä senttiä pikkumiestä pidemmän isoveljen, mutta samakos tuo enää, puin ne pienelle. Juuri ennen laskeutumista isompi poika oksensi - onneksi kerkesin pussin kanssa paikalle, eli kone edes pysyi puhtaana. Valitettavasti sitten tapahtui myös se, mikä pojallani usein pahan olon jälkeen tapahtuu: hän nukahti. Tökin poikaa etusormella ja kehotin tiukkenevalla sävyllä pysymään hereillä, sillä näin kauhukuvia siitä miten raahaan nukkuvaa viisivuotiasta, puoliunessa keikkuvaa parivuotiasta, omaa sekä poikien reppua ja kaikkien takkeja matkalaukkukarusellin ääreen, jossa vastassa olisikin sitten vasta ollut se varsinainen ongelma; ne matkalaukut. Poika onneksi heräsi sen verran, että pääsi autoon asti. Autossa pienempi poika oksensi vielä turvaistuimensa täyteen, jotta isilläkin olisi taas kotoisampi olo.

Yhteenvedettynä. Herätys 5.30 + kotiin saapuminen 22.15 + erinäiset, miten sattuu kulkevat liikennevälineet = ihan hemmetin pitkä päivä.

Olen jo pari viikkoa muljutellut tätä onnellista oloa mielessäni, miettinyt että kuinka sen pukisi sanoiksi. Ehkä kuvaan tunnetta parhaiten toteamalla tyynesti:

JIIIIHAAAA!

Anoppi nimittäin osti kämpän meidän alakerrasta - eli Se muuttaa pois! Nöyrästi tahdon kiittää alakerran mummua, joka potkaisi tyhjää. Eihän tuo nyt kauas muuta, mutta kuitenkin meidän seinien ulkopuolelle, hajuetäisyydelle. Ja saan takaisin keittiön ja kylppärin ja... no, täytyy nyt vielä päättää onko se vierashuone vielä käyttökelpoinen.

Kun mieheni tämän ilouutisen Skypen välityksellä julkaisi, olin varma että anoppi on tiessään jo kun poikien kanssa palaan Suomesta kotiin helmikuun puolivälissä. Pari iltaa myöhemmin selvisi, ettei se niin pian käykään; edellisen mummun testamentti on vielä käsiteltävä, sopimukset allekirjoitettava ja kämppää remontoitava... Että muutama viikko.

Tänäänhän se märkä rätti sitten läpsähti päin näköä. Kämppään on vaihdettava ikkunat, lattiat, kylppärin laatat ja kalusteet... Oikeastaan kaikki, lisäksi tietenkin on ohjelmassa pientä pintaremonttia. Varmaan huhtikuun lopulle menee, ennenkuin valmistuu. HUHTIkuun! HUHTIKUUN! Scheissdreck.

Olen kyllä melko varma, että remontti olisi jo maaliskuun alussa valmis, jos sitä tekisi joku muu kuin armas mieheni veljineen. Yksi veljeksistä on jo sanoutunut irti perheestään, joten hänen apuaan on turha odottaa. Jäljelle jäävät siis yläkerran tossukka, alakerran lössykkä ja oma ah niin ahkera työmuurahaiseni. Muutto taitaakin siirtyä syksylle.

Onneksi vielä on muutama Suomi-viikko jäljellä. Nyt tein jopa jotain aivan uutta ja ihmeellistä, joka olisi tietenkin pitänyt tehdä jo aikoja sitten; jätin pojat ensimmäistä kertaa yökylään! Pikkumiehet jäivät mummolaan kun äiti lähtikin tyttöjen kanssa humputtelemaan - tosin sillä erolla tavalliseen humputteluun, että meidän iltamme koostui enemmänkin syömisestä ja vähemmän juomisesta.

Vanhempi pojista on toisinaan jokseenkin... herkkä. Niinpä hän jo viikko ennen Suurta Eroa kertoili, kuinka ikävä hänen tulee minua ja kukas sitten auttaa tietokonepelissä ja kuinka voi olla edes totta että äiti tällä tavalla karkaa?! Kokonaiseksi yöksi?! Kaksi päivää ennen lähtöäni poika antoi minulle piirrustuksen (Sydän ja meidän molempien nimet) ja toivotti itku kurkussa "Hyvää päivänmatkaa!"

Niinhän siinä sitten kävi, että kun tosiaan lähdin, kumpikaan poika ei edes huomannut poissaoloani. Ja minä nautin koko päivän ja yön hyvästä ruoasta, keskinkertaisesta leffasta sekä mahtavasta seurasta! Elämä on ihanaa.

Tänään sain mahtavan idean. Eilisen karmean taistelu- ja tyhmyyspäivän jälkeen ajattelin, että pojat tarvitsevat enemmän raitista ilmaa. Niinpä lähdimme rattailla varustautuneina kävelemään parin kilometrin matkaa kaupungille pakkasmittarin näyttäessä -13c. Kaikki menikin hyvin, jopa pukeminen, enkä edes joutunut hiki hatussa repimään nauravaa nakupelleä irti kodin kalusteista toisen jo odottaessa toppavaatteissaan. Hienosti meni!

Paikallisessa tilpehöörikaupassa minun piti ihan oikeasti ostaa jotain, mutta se unohtui hyvin pian. Jokin ihme pehmeysaalto iski minuun, ja lupasin ostaa molemmille pojille jonkin pienen lelun, kun olivat koko päivän olleet Herran enkeleitä. Vanhempi poika tyytyi parin euron Mikki Hiiri-autoon, kun pienempi havitteli viidenkympin junarataa. Äiti sanoi ei, poika huusi. Äiti ehdotti mikkihiiriautoa, poika sanoi lujempaa EI. Äiti kehotti rauhoittumaan, poika huusi äksänä lattialla. Äiti taitteli pojan rattaisiin ja turvavöihin, poika kiljui kuin sireeni.

Sitten tapahtui pika-ajassa ja omituisessa sumussa kummallinen sarja asioita. Vanhemman pojan lelun maksaminen, pikainen poistuminen kaupasta, huutavaa poikaa ihmettelevien ärsyttävien mummojen pois huitominen, päätös lähteä takaisin kohti mummolaa, huutoa, kiljuntaa ja häpeää, käännös takaisin edelliseen kauppaan, myyjäsedän nauru kun ostin toisen samanlaisen mikkihiiriauton, pojan seinään loppunut huuto ja säteilevä hymy sekä oma harmi kasvatuksellisesta epäonnistumisesta sekoittuneena pikkumiehen kanssa jaettuun riemuun.

Äitiys on extremelaji.

Tässä on nyt käymässä ihan niin kuin pelkäsin. Anoppi oli jo käynyt katsomassa yhtä pian vapautuvaa asuntoa meidän naapurissa, jotta voisi jatkossakin olla meidän lähellä. (Jipii...) Mutta niin. "Ei tämä oo hyvä, vanhat ikkunat ja hirmu rumat kaakelit kylppärissä eikä tämä nyt muutenkaan oo hyvä." Kieltämättä tämä vaihtoehto on jo pari kertaa käynyt mun mielessä; joka kämppä meidän talossa on varmasti liian pieni, liian iso, liian vanha, liian remontoitu, liian ylhäällä tai liian alhaalla.

Toinen argumentti lämmittää tämmöisen vähävaraisen kotirouvan mieltä tietenkin ihan erityisesti: "Se on niin kallistakin se asuminen yksinään..." Joo-o. Totta munassa se on halvempaa asustella poikansa nurkissa, ja toki se päivittäisiin kuluihin osallistumiseksi riittää kun ostaa kerran puolessa vuodessa paketin vessapaperia ja maitopurkin. Niin, ja meidän pikkukaupunkikin on Sen mielestä köyhtynyt! Anopin vanha kotikaupunki lahjoitti näille eläkeläisraasuille aina 1000 euroa joulurahaa, eikä meidän pikkukylä edes sitä hänelle suonut. Kyynel vierähti...

No, eipä se niin haittaa. Minähän olen parin tuhannen kilometrin päässä koko mummelista, vielä kokonaisen kuukauden ajan! Ihanaa! Aion käyttää tämän ajan tehokkaasti käymällä leffateatterissa, lukemalla ihan oikeita kokonaisia kirjoja, makaamalla sohvalla ja syömällä Panttereita. Ehkä käyn vielä kampaajallakin, lisäksi ihana joulupukki toi minulle lahjakortin kuumakivihierontaan ja käsien parafiinihoitoon. Varsinaista extremelomailua siis!

Kerrankin olen muuten kiitollinen siitä, että miestäni on kotona laiskottanut. Hänen kun piti aloittaa makuuhuoneremontti meidän Suomessa olon aikana, mutta voi ei! Eihän me käyty yhdessä valikoimassa värejä! Minähän en ihan luota siihen että mies yksin valikoi jotain näinkin tärkeää... Ensimmäisten viikkojen aikana tuo ihana tarmonpesä onkin jaksanut kerran imuroida kotona. Huomenna miesraukka joutuu polvileikkaukseen, jonka jälkeen ei tietenkään lattianrajassa kykkiminen oikein onnistu. Luojalle kiitos laiskoista miehistä.

Nyt kiireellä jatkamaan pääasiallista Suomi-harrastustani: sohvarötväämistä ja huonoja TV-sarjoja.

Elämä on ihanaa!

 Pyydän anteeksi. Kirjoitusta ei ole hetkeen syntynyt, mutta nyt tuntisin olevani taas jaloillani. Viimeiset viikot anopin seurassa mieleni teki lähinnä maata hiljaa peiton alla tai juosta metsään huutamaan, tai vaikka toisinkin päin. Sen sijaan tyydyin murisemaan hiljaa ja kiroilemaan olemattomaan partaani. Pari viikkoa myöhemmin se partakin kai olisi jo alkanut kasvaa, Luojan kiitos pääsin tänne Suomeen asti piiloon.

Huomasin nimittäin olevani anopille allerginen! Minulla ei oikeastaan koskaan ole ollut sen suurempia iho-ongelmia, mutta viimeisten viikkojen aikana huomasin hukkuvani erinäisten näppylöiden ja ihottumien alle. Ihme ja kumma, oltuani kolme päivää Suomessa olivat näpytkin historiaa. Allergiaa siis, ihan selvästi. 

Onneksi Se käy meille kuitenkin harva se päivä vilkuttamassa Skypen välityksellä, vaikka itse haluaisinkin vain jutella mieheni kanssa. Isipappa täällä Suomen päässä kysäisi jo pari iltaa sitten että "Mikä lumiukko siellä sun miehen takana törröttää?!" Anoppihan se.

Se muuten jätti minulle joululahjankin... Viimeisenä kotipäivänä olin ahkerana tyttönä imuroinut ja pessyt lattiat sekä pakannut matkalaukut. Illalla halusin vielä kylvettää pojat ammeessa, niinpä pikku-ukot tepastelivat kylppärissä paljain jaloin, kun jokin osui silmiini. Kakka! Kunnon kökkäre lattialla, muutaman millin päässä pienemmän pojat jaloista. Yäk. Heleällä äänellä kutsuin miestäni, lähes keijumaisesti laulaen ilmoitin ystävällisesti ja rakastavasti, että minä en piru vie tuohon paskakasaan koske ja jos se mummu ei pian täältä katoa niin menen ja kakkaan Sen kenkään. Mies siivosi.

Olihan näitä anopin aivopieruja muutama siinä välissäkin, vaikka osan olen yrittänyt aktiivisesti unohtaa. Hauskimmasta päästä ehkä se, kun kannoin kolmea täyttä Ikean lelulaatikkoa olohuoneesta lastenhuoneeseen ja Se kysyi että "Jaa, aiotkos sä ottaa noi lelutkin Suomeen mukaan?!"Joo, totta kai, kun nää on näihin avoimiin muovilaatikoihin jo näin näppärästi pakattu...

Toinen nauratushermoja koetellut tilanne oli se, kun anoppi pyysi linkoamaan käsinpestyn hameensa pesukoneessa. Pesukoneen näyttö näytti ohjelman alkaessa 13 minuuttia, joten olihan sitä koneen pyörimistä sitten seurattava pää kallellaan koko rahan edestä. Mummu törötti kuin tatti kädet ristissä koneen edessä ja tuijotti ja tuijotti, 11 minuutin jälkeen kommentoi että "Eiköhän se ole jo valmis!" Eipä ollutkaan! Vielä kokonaiset kaksi minuuttia hupia jäljellä! Pyörii pyörii! Ai niin, kaksi anopin kaunista hametta oli kuulemma jo mennyt pilalle pesukoneessa... Minä vaan kysyn, että mitä sen on väliä miltä se kiltti näyttää kun Se lukkiutuu kuitenkin huoneeseensa ja uloskin tullessaan haisee hikiseltä pissavaipalta, joka seisoo hamo kainaloihin asti nostettuna ja ryhdikkäänä kuin päälleen nostettu kysymysmerkki. 

Meidän lennot Suomeen päin menivät jotenkin liian hyvin. Yleensä meillä on ollut tapana ajaa harhaan matkalla lentokentälle, katsoa lähtöaika lipusta väärin tai jumittua etuilevien ruotsalaismummojen taakse jonossa lentokentällä. Myöhästytty on siis useammin kuin kerran... Pari päivää ennen lentojamme telkkarista on aina, aina, aina näytetty jonkin sortin lentokatastrofileffa. Tällä kertaa sitä ei tullut! Minua jo alkoi pelottaa. Lentoaamuna herätyskello soi 3.15. Ajelimme 60 km lentokentälle, ajoissa!  Ensimmäinen lento meni hienosti, ainoastaan koneesta jo noustessa isommalle pojalle tuli huono olo ja hän päällysti koneen käytävän oksennuksella. 

Toinen lento alkoi railakkaasti, kun pienemmältä pojalta tippui lelu lattialle ja hän lakonisella, mutta hyvin kuuluvalla äänellä totesi "Voi v****u!" Alkoi äiteellä korvat punottaa, kyseisessä koneessa kun oli jo riittävästi suomalaisia. Kun hiljaa kielsin toistamasta, pikkumies otti toisen kielen käyttöön ja hoki muutamaan otteeseen "So ein Mist, so ein Mist!". Merkkaa siis suunnilleen niin paljon kuin "Mitä sontaa!". Muuten, kuten sanottu, lennot menivät liian hyvin. Ehkä tämä sitten kostautuu kotiin päin lennettäessä.

Joulukin jo oli ja meni, valehtelematta vuoden parasta aikaa; ihanaa ruokaa, rauhaa ja lahjoja. Ja kasapäin suklaata! Joulupukin käynti oli pojille ehkä vuoden kohokohta, pienempikään ei edes pelännyt vaan meni ensimmäisenä kysymään "Onkos sulla tuolla meille lahjoja?!" Olihan niitä! Isompi poika vielä lauloi reippaasti parikin laulua, oma lempparini on kuitenkin Kindergartenissa opittu Feliz Navidad (tai pojan uudelleen sanoittamana felis napinat...) Lempparilahjaksi on jo melkein nousseet keppihevoset, joille annettiin kauniit, soinnukkaat nimet: Nutti ja Lätlät. 

Ne hemmetin hevoset! Tänään laittaessani puhtaita pyykkejä kaappiin astuin vahingossa Lätlätin pään päälle ja se hirnui! Ihan oikeasti. Eihän mua kukaan uskonut ja aloin jo epäillä pääkoppani terveyttä itsekin. Vaan niinpäs ne nyt illallakin hirnuivat molemmat, kun löydettiin oikea nappi hepojen korvien välistä! Mummo täällä totesi että "Minä jo luulin että tuolla tytöllä heittää päässä!" Sitten mummo heitti vielä lenkin hirnuvan Lätlätin selässä ja huusi itsekin gobodigobodi. Nimenomaan gobodigobdi, ei rahvaanomaisesti kopotikopoti. Pienemmältä pojaltani voidaan kysyä, miksi näin.

Uutta vuotta odotellessa siis vielä lekotellaan, varmasti myös kirjailenkin taas. Rentouttavia välipäiviä toivotan!

Voi ei. Taas on kulunut näin kauan edellisestä kirjoituksesta! Niin se aika vaan lentää, kun on kivaa. Ja meillähän on anopin kanssa suorastaan ratkiriemukasta.

Olen kuitenkin jo oppinut näkemään tässä kaikessa jotain hyvääkin. Tämä nimittäin kasvattaa luonnetta, ihan oikeasti. Olen oppinut pitämään suuni ja muotoilemaan omituisiin kommentteihin ainakin melkein ystävällisiä, ellei jopa ympäripyöreitä vastauksia. Esimerkki, josta olen erityisen ylpeä; anoppi tulee parturista. "No, mitäs sanot?" Ja huomaan suuni muodostavan lauseen "Näyttääpä hyvältä!" Samaan aikaan aivoni huutavat, että oikeasti pitäisi sanoa "On ne (hiukset) ainakin pitkästä aikaa puhtaat!". Katsokaas, ihmisenä kasvua.

Tänään aamulla tuli vastaan tilanne, josta en voi olla aivan yhtä ylpeä, mutta tyytyväinen kuitenkin. Aloitetaan nyt vaikka siitä, etten ole kovin järjestelmällinen ihminen, eivätkä tavarat kotonani aina löydy juuri sieltä, mistä niiden ehkä pitäisi. Siksipä esimerkiksi turkoosi käsilaukkuni on viime päivät seilannut pitkin eteistä, kenkäkaapin päältä kenkätelineeseen, siitä lattialle ja edelleen toiseen nurkkaan. Vietyäni jälleen aamulla isomman pojista Kindergarteniin palasin kotiin ja anoppi se jo seisoikin eteisessä vastassa. Tervehtiminenhän ei Sen tapoihin kuulu, joten ennen kuin itse pääsin edes sisään, Se heittäytyi vallan kohteliaaksi: "Ettekö Te pidä tuosta kauniista laukusta?" Ö... Anteeks? "Sanoin, ettekö Te pidä tuosta kauniista laukusta?" Joo, siis pidän kyllä, ai mitä..? "No kun se nyt täällä pitkin poikin seilaa, kerran se on tuolla ja sitten taas täällä ja nyt jo lattialla." Tähän spontaani vastaukseni olisi kuulunut jotakuinkin näin: "Sinä vanha ruttana, vaikka minä sitten laittaisin käytetyt alushousuni ulko-oveen roikkumaan, ei sekään vielä sinulle kuuluisi, joten anna minun laukun seilata vaikka maailman seitsemän merta jos se niin haluaa." Suustani pääsi kuitenkin vain vähemmän piikikäs, lähes munaton: "No voihan sen laittaa naulakkoon roikkumaan jos se häiritsee."

En ole oikein varma, haluanko kasvaa ihmisenä juuri tähän suuntaan.

Meidän perhe kävi retkelläkin. Kävimme siis Wienissä, uljaassa pääkaupungissamme, hakemassa minulle uutta passia jotta edes jouluksi pääsen pois täältä. Alkuunhan kaikki näytti hyvältä; minulla oli kaikki tarvittavat paperit, passi oli jo maksettu, se pakollinen kammottava vankikarkurikuva taskussa ja hotellikin varattu. Niinpä eräänä kauniina tiistaiaamuna lähdimme ajelemaan. Matka meni tosi hyvin, vain pienempi pojista oksensi kerran autoon, joka on siis jo erittäin hyvä saldo. Tiistai-ilta meni oikein mukavasti, hotelli ei ollut mikään erikoinen, mutta ihanasti Naschmarktin vieressä. Naschmarkt on siis valtava tori, jolla myydään oikeastaan... kaikkea. Mausteita, pähkinöitä, mitä ihmeellisimpiä hedelmiä, vihanneksia, kalaa, lihaa... Lisäksi ihania ovat pikkuruiset ravintolat, jollaisessa mekin kävimme haukkaamassa perinteistä wieniläistä; miehelle Thai Mango Duck, minulle Satay Chicken. Pojille Happy Mealit... Kaikin puolin siis onnistunut ja hauskakin päivä.
Seuraavana aamuna meidän oli tarkoitus käväistä Suomen suurlähetystössä hoitamassa passihakemus pois alta, jotta ehtisimme vielä kierrellä kaupungilla. Suurlähetystön täti tulikin ensimmäisenä kysymään "Onkos sulla pitkä matka kotiin? Me kun ei nyt päästä ollenkaan tuonne passijärjestelmään sisään." Eeeeeeeiiiiii! Reilun vartin odottelun jälkeen systeemi kuitenkin lähti toimimaan, mutta pikkumiehet olivat jo jokseenkin... levottomia. Kun pääsimme suurlähetystöstä ulos, alkoi molemmilla pojilla armoton uhmateini-ikä. Molemmat halusivat jotain, vaan ei tienneet mitä. Ainakin kaikki oli tyhmää ja mitä meihin vanhempiin tulee, me ei kyllä tajuta mistään mitään. Siihen ei auttanut läheisessä kahvilassa nautittu välipala, ei lelukaupasta ostettu tuliainen, ei isoilla joulumarkkinoilla houkuttelu. Kun touhu siis meni pelkäksi huudoksi ja tappeluksi, hyppäsimme autoon ja ajoimme kotiin. Tulihan tuota Wieniä jo nähtykin... Tiedä häntä, ehkä iso kaupunki oli kuitenkin liikaa pikkukaupungin pojille.

Kotona pojat olivat aivan kuten muutenkin, leikkiviä ja laulavia mamman pikku enkeleitä... Ainakin kokonaiset viisi minuuttia.

Nyt alkaa olla järjen lähtö lähellä... Enkä edes tiedä miksi, tuo pökkelökään ei ole ollut yhtään sen hullumpi kuin muuten. Silti mieltä kiristää.

No, onhan näitä hulluuden välähdyksiäkin taas viime päivinä nähty. Kuten esimerkiksi se, että koko eläke on kerralla nostettava käteisenä pankista, kun pankki muuten hukkaa ne rahat - vaikka kyllä se rahan hakeminenkin aika lailla pelottaa, setä siellä pankin tiskillä huijaa kuitenkin!

Eilen aamulla meinasi minultakin oikein kyynel vierähtää. Mummuraasu ei saanut mitään syötävää, julma miniä pimittää leipiäkin pakastimessa. "No oli tuolla nyt pala paahtoleipää...." Tarkemmin otettuna kaapissa oli kokonainen paketti paahtoleipää, ja niin, unohtuiko nyt vielä että tuli syötyä myös puolikas rekkasämpylä ja pala omenapiirakkaa...? Voi. Nälkää joutuu näkemään, vanha ihminen. Eikä sillä eikä millään, syödähän saa, mutta tämä kerjäläisooppera tuntui minusta vähän hassulta. Onneksi se aamulla pakastimesta otettu leipä oli illalla jo sulanut! Viedessäni poikien iltakaakaomukeja astianpesukoneeseen äkkäsin keittiön nurkassa kyykkivän anopin, joka minua säikähtäessään hyppäsi pingispallona nurkasta toiseen samalla kun leivänmurut lentelivät suusta kuin lehtipuhaltimesta vasta imuroidulle ja pestylle lattialle. Niinhän minä jo sanoin, että syöminen on luvallista, miksi se pitää yrittää salassa tehdä? Aamulla aioin tästä samaisesta leivästä leikata itselleni aamupalasiivun, mikä sitten olikin astetta hankalampaa - tämä wannabe-salasyöppö ei nimittäin ollut hädässään keksinyt käyttää veitseä, vaan oli repinyt siitä päältä sen minkä irti sai. Nice.

Tänään anoppi tarjoutui auttamaan minua! Kuvitelkaa! Ovela se on, pirulainen. Kauppareissulta kotiin tultuani laitoin melko lailla ensimmäisenä pyykit kuivumaan. Istuttuani kahvikupin kanssa olohuoneeseen anoppi kummitteli ohitseni kylppäriin, nähtyään pyykkien jo roikkuvan Se tuli kysymään: ”Laittaisinkos minä tänään pyykit kuivumaan, ettei sun tarvii kaikkea tehdä?” Vähän tuntui nyt turhalta tuo kysymys...

Oho! Tähän astiko minä pääsin? Tätä tekstiä aloin nääs kirjoittaa jo aikapäiviä sitten, anteeksi siis samalla myös etten ole moneen päivään tätä hullunmyllyä raportoinut. Ei täällä ainakaan meno yhtään normaalimmaksi ole muuttunut.

Eilen kotiin tullessani löysin kylpyhuoneesta jotain erikoista. Nimittäin mikserin pesualtaasta. Anoppi oli soseuttanut itselleen tomaatteja, muttei ollut kerennyt viemään mikseriä keittiöön asti, kun oli telkkarissa niin jännä ohjelma... No mutta sitten! Kuka tahansa silloin tällöin kai kokkaa kylppärissä! Ja jättää kokkitarvikkeet pesualtaaseen likoamaan. Totta kai. Minua se ei kyllä oikein ilahduta kotiin tullessa, kun koko pesuallas on täynnä tomaatinrippeitä ja kurpitsaöljyä... Niille jotka eivät kurpitsaöljyä tunne, voin kertoa että se on muuten hyvää salaatin seassa. Toisaalta se on myös vihreää, eikä lähde vaatteista eikä myöskään kaikista muovipurkeista edes pesussa. Nyt saa mummu kiittää henkeään siitä, että öljy kuitenkin irtosi pesualtaasta apinan raivolla ja Cillit Bangilla. Niinpä sitten samoilla lämpimillä siivosin koko kylppärin. Varttia myöhemmin olin menossa vielä käymään kylppärissä, vain huomatakseni että pääsen uudestaan siivoamaan. Haju oli niin maan valtava ja koko pytty istuinrengasta myöten täynnä... no sitä itteään, kyllä te tiedätte.

Tänä aamuna pesuallas ja sen reunat olikin sitten päällystetty jollain minulle täysin vieraalla materiaalilla, näytti vähän tosi pieneksi hakatulta raa’alta jauhelihalta. En sitä myöskään halunnut pyyhkiä pois, vaan päätin muuttaa toiseen kylppäriin. Se ei tosin ole läheskään yhtä kiva kuin pari vuotta sitten remontoitu iso ja valoisa rakas kylppärini... Mutta ainakin se on puhdas, olkoonkin sitten muuten vielä kovin 70-lukulainen. Ehkä tämä jouduttaa sitä suunniteltua remonttia.

Ai niin! Vielä sananen siitä mikseristä. Anoppi ilmeisesti loukkaantui kun siirsin hänen kenttäkeittiönsä kuitenkin ihan tuonne oikeaan keittiöön...Tänään tullessani kotiin Se tuli minua rappukäytävässä vastaan, mikseri kainalossa. Katsoin ehkä vähän oudosti, ja selityskin tuli: ”Minä vien tämän tuonne alakertaan (siis nuorimman poikansa luo) säilytykseen, niillä on varmasti enemmän tilaa.” Oookei... Miksei niillä sitten olisi tilaa myös anopille?!

Tämä menee nyt vähän rajoille, mutta eiköhän tässä nyt olla hyvä maku ohitettu jo ajat sitten. Nimittäin. Se haisee. Se anoppi. Se haisee niin eläimellisen karmealle että meinaa ruokahalu mennä. Suuri osa vanhoista ihmisistä haisee jo luonnostaan... vanhalta. Siis lähinnä hilseeltä, pölyltä ja Mynthoneilta. Tässä anopin tapauksessa nuo Mynthonit on korvattava pissan hajulla, erikoislisänä hiki. Se on asunut meillä nyt... 185 vuotta. Tai kuusi viikkoa. Joka tapauksessa, tänä aikana suihkua Se on innostunut käyttämään kahdesti. KAHDESTI! Kuvitelkaapas nyt se tuoksu. Ja kun Se tästä joskus muuttaa pois, olkoon sitten omaan asuntoon, vanhainkotiin tai autuaammille hilseenlevitysmaille, joudun ehkä muuraamaan tuon huoneen kiinni. Tai kutsumaan erikoisjoukot puhdistamaan huoneen hajuista. Tänään imuroidessani aioin ottaa kännykän mukaan anopin huoneeseen, jotta voisin pian soittaa ambulanssin jos happi sattuisi loppumaan tai muuten alkaisi heikottaa. Onneksi Se ulos lähtiessään sitten lotraa myskiä kaksin käsin korvan taakse, selkään, kainaloihin ja ilmeisesti kaikkialle mihin vielä ylettää. Kylmähän tässä tulee, kun nytkin taistelen tuulettamalla hajusta johtuvaa päänsärkyä vastaan.

Meillä siis suunnitellaan remonttia. Taas ja edelleen. Meidän kämppä on ikuinen työmaa, johtuen osaksi siitä, että tämä kämppä oli alunperin kaksi pientä kämppää. Toinen puoli alkaa nyt olla kunnossa ja valmiina, niin, lukuunottamatta nyt tuota vierashuonetta joka siis ilmeisesti on räjäytettävä pois. Kylppäri, johon nyt muutin, on vielä aika karmeassa kuosissa. Sinne olisi tarkoitus rakentaa sauna, mikä ihana idea! Toteutusta vaan vielä odottelen. Seuraavana vuorossa on kuitenkin meidän makuuhuone, johon siis jo keväällä, kahden vuoden odotuksen jälkeen saimme oven. Juhuu! Nyt edessä on maalaaminen. Miehelläni on tosin kovin erikoinen käsitys estetiikasta kuin minulla... Mielessäni on tarkka kuva uudesta makuuhuoneesta, päävärinä valkoinen, mausteeksi vähän sellaista vadelmanväristä. Ihanaa! Mieheni vastaus tähän oli omituinen ilme, sellainen kuin luulisin kasvohalvauspotilailla olevan. Miehen mielestä kaiken pitäisi olla käytännöllistä ja yksinkertaista, jos jokin vain näyttää hyvältä ilman sen suurempaa funktiota, voi sen surutta kipata roskiin.

Mistäpä jonkin sisäisen aasinsillan kautta päädyin erääseen iltaan pari vuotta sitten. Pienempi pojista oli vielä vauva ja nukkui jo. Mies oli laittamassa isompaa poikaa nukkumaan, eli olin IHAN YKSIN OLOHUONEESSA! Hetken pyörittyäni ja ihmeteltyäni että mitäs nyt, tajusin että telkkaristahan tulee hyvä filmi. En kyllä enää kuollaksenikaan muista mikä, eli tuskin mikään elämää suurempi teos. Joka tapauksessa, avasin tv:n, sammutin valot, sytytin tuikkukynttilöitä, kaadoin itselleni lasillisen punaviiniä ja käperryin sohvalle peiton alle katsomaan leffaa. Näiden valmistelujen aikana poika oli nukahtanut ja isille oli tullut nälkä. Koska hän kuitenkin on mies, ei hän osannut omin päin päättää, mitä tekisi ensin; söisikö vai menisikö tupakalle? Niinpä tämä miesten mies päätyi vaihtoehtoon c. Hän istui sohvan jalkapäähän verkkareissa ja untuvatakissa, pipo päässä, syömään makaronilaatikon loppuja kylmänä isolla lusikalla suoraan vuoasta. Meni rikki sen illan tunnelma.

Taidanpa taas istahtaa kirjoittamaan parin päivän tauon jälkeen. Viime päivät ovat menneet jotenkin sumussa ja muka-kiireessä, vaikken mitään olekaan saanut aikaan. Nyt päätäni sekoittaa ehkä alkava flunssa, eli katsotaan saanko aikaan montaakaan järkevää lausetta.

Tänään on ollut vauhdikas päivä. Pojista pienempi on ollut lähes koko päivän sitä mieltä, että äiti on ihan tyhmä tai vähintäänkin koko ajan väärässä... Otetaan esimerkiksi meidän aamu. Kindergartenia kohti meidän pitäisi lähteä kävelemään aamulla kahdeksan maissa. Pojat vetelivät makeasti sikeitä vielä 7.15 eikä herätysmetodini ilmeisestikään ole tarpeeksi tehokkaita. Vasta kun tv:stä kaikui Mikki Hiiren ääni makuuhuoneeseen asti, peittojen alta nousi kaksi päätä.

Poikien juodessa kaakaota Mikin seurassa laitoin isomman pojan eväät - kyllä, aamupala on laitettava lapsen mukaan, etsin pojille vaatteet ja ajattelin vielä laittaa oman naamanikin paikalleen, se kun yön aikana tuntuu nykyään aina valahtavan paikoiltaan. Se yhdistettynä joka suuntaan töhöttävään tukkaan ei oikeastaan ole se kuva, jonka itsestäni haluaisin kadulla antaa. Vaan hoplaa! Meidän kylppärihän oli tietenkin varattu. Sisältä kuului hiljaista mutinaa, oliko se sitten laulua, yksinpuhelua vaiko aamumantra, siitä en päässyt selvyyteen. Joka tapauksessa tämä ölinä kesti lähemmäs vartin, kunnes ovi aukesi ja pääsin laittamaan itseni valmiiksi... Kunhan ensin kuivasin lainehtivan lattian, nostin lavuaarista vettä täynnä olevan pesuvadin (..?) ja hankasin joka paikkaan sirotellun keltaisen palasaippuan muruset pois.

Ei kai tarvitse erikseen sanoa, että kiirehän siitä seuraa, joten odotellessani kylppäriin pääsyä pyysin isompaa poikaa pukemaan itse itsensä sillä välin, kun taistelin pienemmän kanssa kengistä - ei tennareita, ei saappaita, ei talvicrocseja, ei kesäcrocseja, ehkä kumpparit? Tai ei nekään, EN HALUU KENKIÄÄÄÄÄ! Samaan aikaan olohuoneessa isompi poika oli saanut pyjaman pois päältään, pukenut aluspaidan.. ja unohtanut sitten mitä olikaan tekemässä. Siinä se poika seisoi telkkarin edessä, kaivoi toisen käden etusormella nenää samalla kun toisella kädellä räpläsi kikkeliään. Jep, aamut on meidän parasta aikaa. Mutta onneksi meillä oli apua! Anoppi! Pienemmän huutaessa eteisessä kenkäangstiaan anoppi seisoi pojan vieressä kädet ristissä ja hoki hiljaisella, hyvinkin monotonisella äänellään; "Nooh, nooh, mitäs se nyt huutaa, nooh, nooh.". En tiedä yhtään, kuinka pärjäisin ilman tätä korvaamatonta apua.

Puolessavälissä matkaa Kindergarteniin pienempi pojista äkkäsi yhtäkkiä, että isommallahan on kerhoreppu selässä! Ja missäs pienemmän reppu?! Se on kyllä nyt heti saatava, nyt nyt nyt! Tai muuten.. WÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄH! Ei ollut äitillä toista reppua takataskussa, huono äiti. Kotimatkalla pikkumies oli jo vähän rauhoittunut, eli uskalsin kurvata Lidlin kautta kotiin. Mutta ei voi olla, NÄIN huonoa äitiä ei ole kellään muulla! Miksei me nyt osteta neljää pakettia kananmunia ja puolen metrin korkuista suklaajoulupukkia?! Miksei, miksei, miksei... WÄÄÄÄÄÄÄÄÄH!

Muuten päivä menikin oikein mukavasti, leivoimme poikien kanssa omenapiirakkaa, jota nautiskelimme hyvässä seurassa. Kiitos ihanat ihmiset siellä maalaiskylässä! ;)

Tiedättekös muuten miten voi aamulla olla ihmisen kylmä? Meidän parvekkeella on liukuovi, oikeastaan aika yksinkertainen viritys. Kahva alas, ovi on kiinni. Kahva sivulle, ovi on auki. Kahva ylös ja oven voi kipata raolleen. Toki on niin, että jos joku käy useastikin (vaikkapa puolen tunnin välein) tarkastamassa josko pyykit jo olisivat kuivuneet, ja todettuaan ettei näin ole, ottaa oven sulkemisen voimaharjoitteluna, voi hyvinkin olla että jokin menee pieleen. Niinpä ovi, jonka oikeastaan voisi kipata vain yläpäästään, onkin yhtäkkiä ylhäältä kiinni mutta alhaalta poissa raiteiltaan ja auki. Ei se mitään, voihan näin käydä. Toisaalta taas olen tuota ovea tänään korjaillut jo pariin otteeseen. Eivätkä ne pyykit muuten ole vieläkään ihan kuivuneet. Niin, näiden arvokkaiden pyykkien narulle saaminenkin oli hiukan erikoisempi tilanne kuin mihin oikeastaan olen tottunut… Laitoin pesukoneen eilen pyörimään ennen kuin lähdin hakemaan vanhempaa poikaa Kindergartenista. Sen jälkeen kävimme hetken puistossa leikkimässä, isommalla pojalla oli tanssitunti ja sen jälkeen vielä kauppareissu. Kotiin pääsimme joskus iltapäivän myöhäisemmällä puolella, jolloin purin kauppakassit, autoin poikaa askartelussa ja annoin pienemmän heräillä rattaissa nukutuilta päikkäreiltään sohvalla sylissäni.

Sillä välin Se taas hiippaili olohuoneeseen, sanomatta sanaakaan ja kiinnittämättä meihin mitään huomiota – en nyt ole aivan varma kuka meistä ei ole ollenkaan olemassa, olemmeko me haamuja vaiko anoppi? Joka tapauksessa anoppi meni verhojen välistä kurkkimaan parvekkeelle ja näki, etteivät hänen herkät pikku pöksynsä vielä roikkuneet narulla. Niinpä, kuten jokainen normaali ihminen, anoppi meni pesukoneen luo, avasi luukun ja jäi koneen viereen seisomaan kädet ristissä. Kun poika oli unenpöpperöstään herännyt, menin anopin perään katsomaan että mitäs nyt tapahtuu… Enkä voi kieltää, ettei mielessäni käynyt ajatus kääntymisestä takaisin olohuoneeseen. Kuinkahan kauan Se olisi siellä seissyt? Seisoisiko vielä jos en olisi mennyt perään? Ehkä vielä koko ensi viikonkin? Meillä olisi niin rauhallista… Mutta valitettavasti tarvitsen pesukonetta vielä tälläkin viikolla ja varmasti vielä usein muutenkin, joten menin sisään.

Jokseenkin ehkä ärtyneenä aloin repiä vaatteita koneesta pyykkikoppaan ja mainitsin jotenkin sivulauseessa, että enpäs olekaan vielä kerennyt tätä tekemään. “Juu, eipä kai se haittaa…” Tai ehkä hän vain odotti että pesukoneessa asuisi se sama keiju kuin astianpesukoneessa? Eipä näkynyt keijua, jos ei sisäisesti kiehuvaa, vähemmän keijumaista miniää sitten lasketa. Nappasin pyykkikopan kainaloon ja lähdin kohti parveketta. Anoppi tiiviisti vanavedessä. Parvekkeen ovelle asti. Siinäpä ripustin reilun tusinan verran Sirkus Finlandian ison teltan kokoisia pöksyjä narulle anopin valvovan katseen alla. Mieltä kohentavaa, todella.      

On Se omituinen.

Mihin lie katosi eilinen kirjoitus... Kokeillaan siis uudestaan.

Eilinen oli taas hyvinkin mielenkiintoinen päivä. Kiitos anopin. Toissapäivänä anoppi oli luvannut vahtia mieheni veljen poikaa... Tai otetaanpa ensin vähän taustaa, ei tätä perhettä muuten ymmärrä. Eikä välttämättä ymmärrä taustojen kanssakaan, mutta yritetään.
Mieheni tulee isosta perheestä, jollain ilveellä tuo ihmiskelo on onnistunut pakertamaan maailmaan 13 lasta, joista 12 on elossa. Osa pesueesta asuu muualla - Sveitsissä, USA:ssa jne... Suurin osa kuitenkin ihan tässä lähistöllä, neljä nuorinta poikaa jopa samassa kerrostalossa. Mukaanlukien mieheni, nro 10. Tämä lähekkäin asuminen saa myös aikaan erikoisia tilanteita, siitä ehkä lisää myöhemmin.

Ensin kuitenkin jo aloittamani tarina; toissapäivänä anoppi oli luvannut vahtia toiseksi nuorimman poikansa poikaa tunnin verran. Jo toissailtana Se kuitenkin kysyi minulta, voisinko ehkä vahtia poikaa. Sanoin, että mikäs siinä, meidän pojat leikkiikin hyvin yhdessä. Sinänsä kaikki hyvin - mutta unohtuiko nyt jotain? Hm... Jaa, olisiko pojan äidille pitänyt sanoa, että mummo ei nyt tulekaan, että poika pitäisikin tuoda meille? Onko se nyt niin tärkeää, tuommoinen pikkujuttu? Go anoppi go, suhun voi tosiaan luottaa!

Ruokahalua herättävän maiskutuksen lisäksi anopilla on suussaan toinenkin ongelma; liian isot/pienet/löysät/jostain löydetyt tekarit. On meinaan syöminen sen näköistä puuhaa että kerran ihan unohduin sitä katselemaan, niin että oma ruokani jäi haarukkaan lautasen ja suun puoleenväliin. Jännän näköistä, vähän niinkuin ienpuudutuksen saanut orava. Niinpä Se mieluiten syökin keittoja; vähemmän purtavaa.

Eilen yksi miniöistä oli kutsunut anopin syömään puolenpäivän aikaan, oli tehnyt kesäkurpitsakeittoa. Minullakin oli keitto valmiina, koska sen olen jo oppinut; 12.00, keittoaika. Se siis sanoi syövänsä minun keittoni ehkä illalla, koska nyt tämä toinen miniä oli hänet erikseen kutsunut - mutta hetkinen! Anoppi matkallaan eksyikin sen kolmannen miniän luokse, jolla ei siis ollut mitään valmiina, mutta sitten kiltisti teki mummulle lounasta.

Illalla olin laittamassa meille ruokaa - pojille edellisen päivän perunamuusia, itsetehtyjä jauhelihapihvejä ja kasviksia, minulle ja miehelle tulista wokkia, eli käytössäni oli 3/4 hellan levyistä, kun anoppi tuli käytävälenkiltään sisään. "Eikös sulla enää oo keittoa?!" Mitä, öm joo, jääkaapissa. Lämmitänkö? "No älä suotta, minut päivällä pyydettiin sinne yläkertaan syömään, taidan nyt mennä sinne." Mutta voi röyhkeys, yllätys ja pettymys! Eihän siellä ollut ketään kotona! Vaikka erikseen kutsuttiin! Eikähän anoppi ollut kuin 7 tuntia myöhässä!

No niin. Tässä vaiheessa mieheni ei valitettavasti ollut vielä kotona. Olin kuitenkin kunnialla saanut pojat pöytään, ruoat valmiiksi ja istuin juuri itsekin pöytään. "Lämmitä sittenkin sitä keittoa, eihän tuolla ollut ketään kotona." Miniä jättää ruokansa jäähtymään, laittaa anopille keiton lämpenemään ja istuu taas syömään. Pojista vanhempi, 5-vuotias teini, ei jostain syystä kelpuuttanut päivän ruokaa vaan lähti leikkimään. Anoppi hyökkäsi pojan lautasen kimppuun kuin nälkäkuoleman partaalla horjuva hyeena! Mampf, mampf, mampf, mschlärps, mampf, mampf, mampf, mschlärps... Pottumuusi vaan tursusi toisesta suupielestä. "Nuo lihat jätän tuohon, jos poika kuitenkin vielä haluaa syödä..." Ok, keitto muuten alkaisi olla valmista... Liian hienovarainen vinkki? Keitto, valmis, voi syödä! Ei mene perille? No ei se mitään, tietenkin meillä on pöytiintarjoilu, älä toki turhaan nouse.

Mampf, mschlärps, mampf. Sinne katosi keittokin. Pojan lautaselta ne säästetyt lihat kaatuivat keittolautaselle, siihen päälle servetti ja äkkiä jääkaappiin. Tässä tilanteessa näytin ehkä lähinnä tältä: ?. Anoppi sanoi syövänsä loput huomenna. Mun puolesta, whatever, olkoon jääkaapissa. Poiskaan en uskalla heittää, tuoreessa muistissa vielä välikohtaus mies-heitti-mummun-riisinloput-bioroskiin. Oli meinaan keskisuuri katastrofi käsillä.
Tänään aamulla, tänään se tapahtui! Jäin ihan sanattomaksi, niin pahasti ettei edes syvällä mieleni sopukoissa heti pyörinyt mitään myrkyllistä vastausta. Ja se on harvinaista se. Olin tyhjentämässä astianpesukonetta, kun anoppi tuli viereen tyhjän kupin kanssa. "Jaa, sinä tyhjennät sitä konetta. Minä luulin että sinne laitetaan vaan jotain sisään!" Ääääää? Öööööö? Mieleeni ei heti tullut mitään muuta kuin suomalaisia vokaaleja... Mutta sitten jäin miettimään. Mitä Se sitten kuvittelee? Astiakeiju vie puhtaat astiat koneen takaoven kautta takaisin kaappiin? Pesukone onkin oikeastaan jätemylly ja -kuilu, johon astiat vaan katoaa ja me sitten kahdesti viikossa ostetaan uusi, samanlainen astiasto? Mitä?!

Ei se mitään, meillä on tänään ollut muitakin hyviä keskusteluja. Mieheni kävi tänään hakemassa pizzat ja pojista pienempi halusi lähteä isin mukaan. Sillä välin anoppi tuli minulle jutustelemaan. "Jaa, nukkuukos pienempi, kun on niin rauhallista?" Ei, kun se lähti isin mukaan hakemaan pizzaa. "Ahaa, jaa. Missäs se isi sitten on, joko se lähti sinne kuntosalille?" Joo juu, just niin se on. Isi lähti kuntosalille ja 2-vuotias käy yksin hakemassa meille pizzaa. Ajatellahan saa, ennen kuin suunsa avaa.

Vähän ennen iltaseitsemää se mies sitten lähti sinne kuntosalille ja sanoi meille kaikille, anoppi mukaanlukien, heipat. Kymmenen minuuttia myöhemmin laitoin poikia ammeeseen, kun anoppi tuli: "Jaa, jokos isi meni nukkumaan?" No ei.
Voi ei. Nyt on jo yö ja silmät painuu kiinni. Vielä oli tarkoitus kertoa jotain, ainakin tuosta meidän pikkuteinistä, sekä tästä kommuunintapaisesta elämästä tässä talossa. Jätän sen kaiken silti huomiselle, sitten on varmasti vielä pari uuttakin tapahtumaa kerrottavana :)

Voi rontti..

Kirjailin tänään ainakin kilometrin verran tarinaa, kun sen kaiken halusin tallentaa ja julkaista, tapahtui jotain outoa ja kaikki katosi. Koko tarina johonkin sfääreihin....

No, sen verran muistan että juttu alkoi näin: Kiitos, kiitos, kiitos kaikille kommenteista sekä kannustuksesta! :)

Loput huomenna, hyvää yötä! :)

Tänään oli kiva päivä!

Tänään muistin taas, miten oikeasti voi rentoutua ja nautiskella olostaan - johtuneeko siitä, etten nähnyt anoppia melkein koko päivänä? Tänään oli siis harmaa, pilvinen ja sumuinen päivä, varsinkin täällä meidän laaksossa. Silloinpas ei muu auta kuin ottaa auto pyllyn alle ja ajaa sinne, mihin pilvet eivät yltä. 1500 metriä merenpinnasta riittää. Pää tuulettui mukavasti, kun katselimme miehen kanssa poikien riehumista Gasthofin pihalla, auringon paistaessa kirkkaansiniseltä taivaalta ja alhaalla näkyi vain tiivis sumusoppa, johon maailma näytti loppuvan. Ihmeellistä.

No, toki Se kerkesi taas viljellä ominaistuoksuaan ja omituisia kommenttejaan pitkin asuntoa, mutta tänään päätin olla kuuntelematta. Se hienous näissä pyhäpäivissä on, että anoppi käykin miehen hermoille. :D Aamupalalle Prinsessa Se vaivautui vasta vähän sen jälkeen kun me muut olimme jo valmiina... Prinsessa tuli, Prinsessa söi ja Prinsessa sanoi miniälle; "Nyt voit siivota pöydän."  Prinsessa meni pojalleen; "Voisiko sen minun puhelimen nyt laittaa seinään?" "Juu, hetkinen..." "Olisi kyllä hyvä jos se nyt heti laitettaisiin." No sehän oli jo sanomattakin selvää. Jaa, mutta mitä?! Voiko nyt oikeasti, ihan aikuisten, vanhusten oikeasti olla niin, että jos anopin lankapuhelimen laittaa meillä seinään, numero onkin eri?! Eikö se muka voi olla sama kuin hänellä, siellä vanhassa asunnossa, siellä toisessa kaupungissa? Ja miksei muka?

Niin, sehän vielä olikin; miniällä taitaa olla liian herkkä peffa. Vai miksei se kelpaa, se anopin ostama keltainen vessapaperi? Itse en ollut kerennyt edes ajatella asiaa; lähinnä ajattelin käyttää avatun paketin pois ennen seuraavan avaamista.. Samalla aloin pelkäämään vanhenemista; käykö siinä oikeasti noin, kun on liikaa aikaa? Alkaako sitä vaivata päätään kaiken maailman turhuuksilla ja miettimään ja epäilemään kaikkea? Ehkä pitää vielä harkita sitä yli 7kymppisten lopettamista... No, ainakin ajokortit vanhuksilta kuuluu poistaa, toissapäivänä meinasi nimittäin joku mummu ottaa kaupan seinästä nurkan mukaan leikatessaan mutkaa vähän tiukemmaksi. Vaarallisia ovat liikenteessä, mummut ja paapat. Anopilla ei onneksi ole ajokorttia - kuitenkin se alkaisi epäillä ettei auto aja haluttuun suuntaan, koska sillä on jotain anoppia vastaan.

Päivän parhaat naurut sain tänään ruokaa odotellessa - riisiä&herneitä, sesamkuorrutettua kananrintaa ja salaattia, kiitos miehelle - pojat leikkivät ravintolaa. Minä olin asiakas ja pojat tarjoilijoita. Isompi; "Mitä haluut syödä? Meillä on Fritattensuppe ja Fritattenschnitzel ja Schnitzel ja nakkeja. Ja jälkiruoaksi jotain muuta." Pienempi, ilman housuja kuten aina; "Mitä sää haluut juoda?" No vaikka punaviiniä lasillisen.. Onpas hauskan näköstä kun vajaan metrin mittanen housuton tarjoilija ottaa tilauksen vastaan, mutisee puoliääneen "puvaniiniä" ja kirjoittaa sen vielä blokkiinsa... :D Rehellisyyden nimissä on vielä mainittava että oikeasti se kirjoitti jotakuinkin näin: ^--_-_^^/---

Mutta mitäs minä mistään tiedän, olkoon vaikka sitten pikakirjoitusta.

Nyt on ehkä se aika istahtaa sohvalle, antaa päivän loppua yhtä hyvin kuin se muutenkin meni ja nautiskella se lasillinen puvaniiniä. :)