Voi kauhistus. Blogi on pyörinyt mielessä jo päiväkaupalla. Ja miksikäs en ole kirjoittanut?!

Ensin kaiken aikani vei kotiinpaluun aiheuttama hämminki; jättäkääpä itse mies kahdeksi kuukaudeksi yksin kotiin. Siitä seuraa hauska leikki moneksi päiväksi, leikin nimeksi olen antanut "Missä pirussa on..." Loppu täydennetään aina tilanteeseen sopivalla sanalla, ja uskokaa, niitä on paljon. Mies on siis siivonnut poissa ollessani...

Kun tavarat alkoivat noin suurinpiirtein olla paikoillaan, meille iski flunssa. Eikä mikään ihan pikkunuha, vaan oikein kunnon tauti... Epäilen paljonpuhuttua HooJotainYyKaaKoo-tartuntaa. Täällä sitä siis olen maannut poikien kanssa sohvan pohjalla kuin pannukakku jo monta päivää. Nyt pojat alkavat olla jo jaloillaan, tosin ulos emme vielä ole uskaltautuneet. Kun suurin piirtein jokainen filmi jo on katsottu, lautapeli pelattu ja energiaakin olisi enemmän, alkavat seinät kaatua päälle. Eikä sitä yhtään helpota alakerrasta kuuluva jumalaton meteli - vaikka pitäisikin olla kiitollinen ja onnellinen ja tanssia ruusun terälehtiä heitellen. Alakerrassa tehdään nimittäin remonttia pikavauhdilla, jotta anoppi sinne pian muuttaisi. Ja nyt puhutaan viikoista, ei kuukausista! Mieletöntä!

Anoppi onkin ollut viikon verran sairalaassa. Täällä kotona on ihanaa, rauhallista ja raikkaan tuoksuista! Ennen kuin minut nyt leimataan maailmanhistorian ilkeimmäksi miniäksi (jokohan se juna meni..?), on muistettava mainita, ettei anopilla mitään hätää ole. En kai edes minä sentään hihkuisi, jos joku oikeasti jostain syystä joutuisi sairaalaan. En kai? Kuitenkin. Alunperin anoppi meni sairaalaan tutkimuksiin saadakseen apua siihen kirottuun inkontinenssiin, kuten sovittua viikko sitten maanantaina. Maanantaita edeltävänä sunnuntaina Se kuitenkin tuli miehelleni jo aamuvarhain esittämään tätä tosi pätevää ideaa: "Minä kyllä voisin jo tänään mennä sinne sairaalaan." Niin, kyllähän ne sinne osastolle ottaa sunnuntaiaamuna, kun maanantaista on sovittu.

Pari päivää nautiskelin rauhasta ja kotoisasta olosta, onnellisena kuin pieni eläin. Sitten kuulin uutisia sairaalasta; anopilta on jostain suolenmutkasta löydetty "jotain", joka on leikattava. Heikon sydämen takia leikkaus olisi kuitenkin riski. Tässä vaiheessa yltiöpäinen riemuni kääntyi johonkin outoon syyllisyydentunteeseen... Joka sitten katkesi kuin seinään seuraavana päivänä. Mieheni kävi sairaalassa juttelemassa anoppia hoitavan lääkärin kanssa; mitään ei ole löydetty, mitään ei olla leikkaamassa. Suurin ongelma on virtsatietulehdus. Käsiä ylös, kuka epäilee anopin hakevan huomiota?

Melkein unohdin! Taisin muuten olla osasyynä siihen, että Se halusi jo päivää aiemmin sairaalaan. Minä nimittäin suututin Sen. Kotiinpaluutamme seuraavana päivänä istuin tietokoneella, kun anoppi tuli luokseni resepti kädessä. "Mitenkähän, pitääköhän tämä resepti viedä johonkin, vai toimitetaanko nämä Tenat tänne kotiin?" Jaa. Mietitäänpäs. Tippuisiko ne taivaalta vai osaisiko joku ihan intuition pohjalta arvata, että juuri tuolla vanhalla kurpalla tuossa talossa on varmaan resepti. Totta munassa se pitää viedä johonkin se resepti! Haloo! Muotoilin vastaukseni anopille vähän varovaisemmin ja vilkaisin vielä reseptin päiväystä... Yli kolme viikkoa sitten. Yritin varovasti: Kuule, kun tässä lukee että resepti on myöntämisestä kaksi viikkoa voimassa... "No on se voimassa!" Niin, kun ei ole, tässä on päiväys yli kolmen viikon takaa... "On se voimassa, tietenkin on!" Ja pyyhällys omaan huoneeseen. Okei.

Ehkä olin tahditon, olihan tuo aika törkeää vanhaa ihmistä kohtaan... Hah. Edelleen olen sitä mieltä, että anopin käytöksessä olisi kaikkein eniten korjaamisen varaa. Pari tuntia ennen tuota reseptiselkkausta istuimme ruokapöydässä, lapset ja Se söivät keittoa. Pienempi poika totesi minulle jotain selkeästi ja täysin oikein suomeksi - ja kyllähän minä tiedän suomen olevan lystikkään kuuloinen kieli, mutta ihan tosissaan; anoppi katsoi poikaa, hörähti nauramaan ja totesi pojalle "läpläpläplällällää". Itse olin juuri vastaamassa pojalle, mutta huomasinkin kääntyväni hidastettuna suu levällään anoppia kohti. Poika otti lällätyksestä nokkiinsa, anoppi lisäsi vettä myllyyn; "Nyt se taas suuttui tuo poika!" Tällä välin olin vetänyt keuhkot täyteen ilmaa päästääkseni ilmoille oikein kunnon töräyksen "TURPA KIINNI":ä, mutta viime hetkellä tajusin sen olevan ehkä vähemmän viisasta. Niinpä hengitin ulos ja totesin anopille kuin pikkulapselle, että on todella epäkohteliasta lällättää ruokapöydässä, ja että poika tuntee itsensä nyt varmasti jotenkin kusetetuksi, kun ei saa normaaliin kysymykseen järkevää vastausta. Kylläpä alkoi anopille soppa taas maistua, seurasin kun nuudelit liemineen katosivat normaaliakin nopeammin siihen pohjattomaan kuiluun lärspähdysten ja maiskuttelun saattelemana.

Kotimatkastamme olen joillekin luvannutkin tarinoida, joten ottakaahan mukava asento, täältä tulee. Muistaakseni taisin mainita, että matkamme Suomeen päin kului liiankin helposti. Paluumatkalla universumi siis kosti. Heräsimme matkapäivän aamuna mummolassa n. 5.30 ehtiäksemme Jyväskylästä Helsinkiin menevään junaan. Yllättäen lämpömittarin näyttäessä -23°c Pendolino ei koskaan tullutkaan, vaan meidät oli downgradattu iänikuisen vanhaan pikajunaan, joka Jyväskylästä lähtiessään oli vaatimattomat seitsemän minuuttia myöhässä. Tikkurilaan saapuessa olimme 55 minuuttia aikataulusta jäljessä... Vaan eipä hätää, vielä olisimme kerenneet hyvin 13.05 lähtevään lentokoneeseen! Vaan kun se lento olikin tunnin myöhässä, joka siis jo tarkoitti ettemme ainakaan ehtisi jatkolennolle. Päätimme Lufthansan tätien neuvoja seuraten kuitenkin checkata laukut perille asti ja lentää Müncheniin katsomaan, kuinka siitä eteenpäin. Ensimmäinen lento lähti loppujen lopuksi yli 1,5 tuntia myöhässä, sillä meidän jo istuessamme paikoillamme koneen etupään vessaa yritettiin vielä korjata. Eivät onnistuneet. Ensimmäinen lento ei ollut ollenkaan hullumpi, vaikkakaan henkilökunta ei saanut ihan täyttä luottamustani. Alkuun stuertti kuulutti: "Paineen laskiessa matkustamossa katosta tippuvat automaattisesti happipullot". Eikö semmoinen satu ihan pirusti?! Mokan huomasi myös turvaohjeita esittelevä toinen stuertti jolta repesi valtava hörönauru. Koneen lähtiessä laskeutumaan kapteeni kuulutti "meidän lähestyvän nyt Frankfurtin kenttää..." Mitä hittoa?! Minä haluan Müncheniin! En kai mä voi olla väärässä koneessa? Miten muka? "Anteeksi. Münchenin kenttää." Huh!

Münchenissä suuntasin tilittämään surkeaa kohtaloani transfertiskin tädille, ja sain kuin sainkin uudet liput samalle illalle. Edessä ei siis ollut kuin muutaman tunnin odotus - huraa. 19.30 olisi lähtö... Niinpä vein pojat jo portille ja levitimme kaikki lelut pitkin lentokentän lattiaa. Elämäni ensimmäinen kerta, kun ajelin pikkuautoilla lentokentän pitkiä käytäviä! Aika menikin yllättävän sukkelasti, vaikka luonnollisesti se toinenkin lento lähti puolisen tuntia myöhässä. Tämän lyhyen lennon aikana pienempi poika kaatoi kupillisen omenamehua päälleen, joten kaivoin repusta hänelle jotain kuivaa päällepantavaa - ensimmäiset käteeni osuneet vaatteet olivat parikymmentä senttiä pikkumiestä pidemmän isoveljen, mutta samakos tuo enää, puin ne pienelle. Juuri ennen laskeutumista isompi poika oksensi - onneksi kerkesin pussin kanssa paikalle, eli kone edes pysyi puhtaana. Valitettavasti sitten tapahtui myös se, mikä pojallani usein pahan olon jälkeen tapahtuu: hän nukahti. Tökin poikaa etusormella ja kehotin tiukkenevalla sävyllä pysymään hereillä, sillä näin kauhukuvia siitä miten raahaan nukkuvaa viisivuotiasta, puoliunessa keikkuvaa parivuotiasta, omaa sekä poikien reppua ja kaikkien takkeja matkalaukkukarusellin ääreen, jossa vastassa olisikin sitten vasta ollut se varsinainen ongelma; ne matkalaukut. Poika onneksi heräsi sen verran, että pääsi autoon asti. Autossa pienempi poika oksensi vielä turvaistuimensa täyteen, jotta isilläkin olisi taas kotoisampi olo.

Yhteenvedettynä. Herätys 5.30 + kotiin saapuminen 22.15 + erinäiset, miten sattuu kulkevat liikennevälineet = ihan hemmetin pitkä päivä.

Olen jo pari viikkoa muljutellut tätä onnellista oloa mielessäni, miettinyt että kuinka sen pukisi sanoiksi. Ehkä kuvaan tunnetta parhaiten toteamalla tyynesti:

JIIIIHAAAA!

Anoppi nimittäin osti kämpän meidän alakerrasta - eli Se muuttaa pois! Nöyrästi tahdon kiittää alakerran mummua, joka potkaisi tyhjää. Eihän tuo nyt kauas muuta, mutta kuitenkin meidän seinien ulkopuolelle, hajuetäisyydelle. Ja saan takaisin keittiön ja kylppärin ja... no, täytyy nyt vielä päättää onko se vierashuone vielä käyttökelpoinen.

Kun mieheni tämän ilouutisen Skypen välityksellä julkaisi, olin varma että anoppi on tiessään jo kun poikien kanssa palaan Suomesta kotiin helmikuun puolivälissä. Pari iltaa myöhemmin selvisi, ettei se niin pian käykään; edellisen mummun testamentti on vielä käsiteltävä, sopimukset allekirjoitettava ja kämppää remontoitava... Että muutama viikko.

Tänäänhän se märkä rätti sitten läpsähti päin näköä. Kämppään on vaihdettava ikkunat, lattiat, kylppärin laatat ja kalusteet... Oikeastaan kaikki, lisäksi tietenkin on ohjelmassa pientä pintaremonttia. Varmaan huhtikuun lopulle menee, ennenkuin valmistuu. HUHTIkuun! HUHTIKUUN! Scheissdreck.

Olen kyllä melko varma, että remontti olisi jo maaliskuun alussa valmis, jos sitä tekisi joku muu kuin armas mieheni veljineen. Yksi veljeksistä on jo sanoutunut irti perheestään, joten hänen apuaan on turha odottaa. Jäljelle jäävät siis yläkerran tossukka, alakerran lössykkä ja oma ah niin ahkera työmuurahaiseni. Muutto taitaakin siirtyä syksylle.

Onneksi vielä on muutama Suomi-viikko jäljellä. Nyt tein jopa jotain aivan uutta ja ihmeellistä, joka olisi tietenkin pitänyt tehdä jo aikoja sitten; jätin pojat ensimmäistä kertaa yökylään! Pikkumiehet jäivät mummolaan kun äiti lähtikin tyttöjen kanssa humputtelemaan - tosin sillä erolla tavalliseen humputteluun, että meidän iltamme koostui enemmänkin syömisestä ja vähemmän juomisesta.

Vanhempi pojista on toisinaan jokseenkin... herkkä. Niinpä hän jo viikko ennen Suurta Eroa kertoili, kuinka ikävä hänen tulee minua ja kukas sitten auttaa tietokonepelissä ja kuinka voi olla edes totta että äiti tällä tavalla karkaa?! Kokonaiseksi yöksi?! Kaksi päivää ennen lähtöäni poika antoi minulle piirrustuksen (Sydän ja meidän molempien nimet) ja toivotti itku kurkussa "Hyvää päivänmatkaa!"

Niinhän siinä sitten kävi, että kun tosiaan lähdin, kumpikaan poika ei edes huomannut poissaoloani. Ja minä nautin koko päivän ja yön hyvästä ruoasta, keskinkertaisesta leffasta sekä mahtavasta seurasta! Elämä on ihanaa.

Tänään sain mahtavan idean. Eilisen karmean taistelu- ja tyhmyyspäivän jälkeen ajattelin, että pojat tarvitsevat enemmän raitista ilmaa. Niinpä lähdimme rattailla varustautuneina kävelemään parin kilometrin matkaa kaupungille pakkasmittarin näyttäessä -13c. Kaikki menikin hyvin, jopa pukeminen, enkä edes joutunut hiki hatussa repimään nauravaa nakupelleä irti kodin kalusteista toisen jo odottaessa toppavaatteissaan. Hienosti meni!

Paikallisessa tilpehöörikaupassa minun piti ihan oikeasti ostaa jotain, mutta se unohtui hyvin pian. Jokin ihme pehmeysaalto iski minuun, ja lupasin ostaa molemmille pojille jonkin pienen lelun, kun olivat koko päivän olleet Herran enkeleitä. Vanhempi poika tyytyi parin euron Mikki Hiiri-autoon, kun pienempi havitteli viidenkympin junarataa. Äiti sanoi ei, poika huusi. Äiti ehdotti mikkihiiriautoa, poika sanoi lujempaa EI. Äiti kehotti rauhoittumaan, poika huusi äksänä lattialla. Äiti taitteli pojan rattaisiin ja turvavöihin, poika kiljui kuin sireeni.

Sitten tapahtui pika-ajassa ja omituisessa sumussa kummallinen sarja asioita. Vanhemman pojan lelun maksaminen, pikainen poistuminen kaupasta, huutavaa poikaa ihmettelevien ärsyttävien mummojen pois huitominen, päätös lähteä takaisin kohti mummolaa, huutoa, kiljuntaa ja häpeää, käännös takaisin edelliseen kauppaan, myyjäsedän nauru kun ostin toisen samanlaisen mikkihiiriauton, pojan seinään loppunut huuto ja säteilevä hymy sekä oma harmi kasvatuksellisesta epäonnistumisesta sekoittuneena pikkumiehen kanssa jaettuun riemuun.

Äitiys on extremelaji.

 

Tässä on nyt käymässä ihan niin kuin pelkäsin. Anoppi oli jo käynyt katsomassa yhtä pian vapautuvaa asuntoa meidän naapurissa, jotta voisi jatkossakin olla meidän lähellä. (Jipii...) Mutta niin. "Ei tämä oo hyvä, vanhat ikkunat ja hirmu rumat kaakelit kylppärissä eikä tämä nyt muutenkaan oo hyvä." Kieltämättä tämä vaihtoehto on jo pari kertaa käynyt mun mielessä; joka kämppä meidän talossa on varmasti liian pieni, liian iso, liian vanha, liian remontoitu, liian ylhäällä tai liian alhaalla.

Toinen argumentti lämmittää tämmöisen vähävaraisen kotirouvan mieltä tietenkin ihan erityisesti: "Se on niin kallistakin se asuminen yksinään..." Joo-o. Totta munassa se on halvempaa asustella poikansa nurkissa, ja toki se päivittäisiin kuluihin osallistumiseksi riittää kun ostaa kerran puolessa vuodessa paketin vessapaperia ja maitopurkin. Niin, ja meidän pikkukaupunkikin on Sen mielestä köyhtynyt! Anopin vanha kotikaupunki lahjoitti näille eläkeläisraasuille aina 1000 euroa joulurahaa, eikä meidän pikkukylä edes sitä hänelle suonut. Kyynel vierähti...

No, eipä se niin haittaa. Minähän olen parin tuhannen kilometrin päässä koko mummelista, vielä kokonaisen kuukauden ajan! Ihanaa! Aion käyttää tämän ajan tehokkaasti käymällä leffateatterissa, lukemalla ihan oikeita kokonaisia kirjoja, makaamalla sohvalla ja syömällä Panttereita. Ehkä käyn vielä kampaajallakin, lisäksi ihana joulupukki toi minulle lahjakortin kuumakivihierontaan ja käsien parafiinihoitoon. Varsinaista extremelomailua siis!

Kerrankin olen muuten kiitollinen siitä, että miestäni on kotona laiskottanut. Hänen kun piti aloittaa makuuhuoneremontti meidän Suomessa olon aikana, mutta voi ei! Eihän me käyty yhdessä valikoimassa värejä! Minähän en ihan luota siihen että mies yksin valikoi jotain näinkin tärkeää... Ensimmäisten viikkojen aikana tuo ihana tarmonpesä onkin jaksanut kerran imuroida kotona. Huomenna miesraukka joutuu polvileikkaukseen, jonka jälkeen ei tietenkään lattianrajassa kykkiminen oikein onnistu. Luojalle kiitos laiskoista miehistä.

Nyt kiireellä jatkamaan pääasiallista Suomi-harrastustani: sohvarötväämistä ja huonoja TV-sarjoja.

Elämä on ihanaa!

 

 Pyydän anteeksi. Kirjoitusta ei ole hetkeen syntynyt, mutta nyt tuntisin olevani taas jaloillani. Viimeiset viikot anopin seurassa mieleni teki lähinnä maata hiljaa peiton alla tai juosta metsään huutamaan, tai vaikka toisinkin päin. Sen sijaan tyydyin murisemaan hiljaa ja kiroilemaan olemattomaan partaani. Pari viikkoa myöhemmin se partakin kai olisi jo alkanut kasvaa, Luojan kiitos pääsin tänne Suomeen asti piiloon.

Huomasin nimittäin olevani anopille allerginen! Minulla ei oikeastaan koskaan ole ollut sen suurempia iho-ongelmia, mutta viimeisten viikkojen aikana huomasin hukkuvani erinäisten näppylöiden ja ihottumien alle. Ihme ja kumma, oltuani kolme päivää Suomessa olivat näpytkin historiaa. Allergiaa siis, ihan selvästi. 

Onneksi Se käy meille kuitenkin harva se päivä vilkuttamassa Skypen välityksellä, vaikka itse haluaisinkin vain jutella mieheni kanssa. Isipappa täällä Suomen päässä kysäisi jo pari iltaa sitten että "Mikä lumiukko siellä sun miehen takana törröttää?!" Anoppihan se.

Se muuten jätti minulle joululahjankin... Viimeisenä kotipäivänä olin ahkerana tyttönä imuroinut ja pessyt lattiat sekä pakannut matkalaukut. Illalla halusin vielä kylvettää pojat ammeessa, niinpä pikku-ukot tepastelivat kylppärissä paljain jaloin, kun jokin osui silmiini. Kakka! Kunnon kökkäre lattialla, muutaman millin päässä pienemmän pojat jaloista. Yäk. Heleällä äänellä kutsuin miestäni, lähes keijumaisesti laulaen ilmoitin ystävällisesti ja rakastavasti, että minä en piru vie tuohon paskakasaan koske ja jos se mummu ei pian täältä katoa niin menen ja kakkaan Sen kenkään. Mies siivosi.

Olihan näitä anopin aivopieruja muutama siinä välissäkin, vaikka osan olen yrittänyt aktiivisesti unohtaa. Hauskimmasta päästä ehkä se, kun kannoin kolmea täyttä Ikean lelulaatikkoa olohuoneesta lastenhuoneeseen ja Se kysyi että "Jaa, aiotkos sä ottaa noi lelutkin Suomeen mukaan?!"Joo, totta kai, kun nää on näihin avoimiin muovilaatikoihin jo näin näppärästi pakattu...

Toinen nauratushermoja koetellut tilanne oli se, kun anoppi pyysi linkoamaan käsinpestyn hameensa pesukoneessa. Pesukoneen näyttö näytti ohjelman alkaessa 13 minuuttia, joten olihan sitä koneen pyörimistä sitten seurattava pää kallellaan koko rahan edestä. Mummu törötti kuin tatti kädet ristissä koneen edessä ja tuijotti ja tuijotti, 11 minuutin jälkeen kommentoi että "Eiköhän se ole jo valmis!" Eipä ollutkaan! Vielä kokonaiset kaksi minuuttia hupia jäljellä! Pyörii pyörii! Ai niin, kaksi anopin kaunista hametta oli kuulemma jo mennyt pilalle pesukoneessa... Minä vaan kysyn, että mitä sen on väliä miltä se kiltti näyttää kun Se lukkiutuu kuitenkin huoneeseensa ja uloskin tullessaan haisee hikiseltä pissavaipalta, joka seisoo hamo kainaloihin asti nostettuna ja ryhdikkäänä kuin päälleen nostettu kysymysmerkki. 

Meidän lennot Suomeen päin menivät jotenkin liian hyvin. Yleensä meillä on ollut tapana ajaa harhaan matkalla lentokentälle, katsoa lähtöaika lipusta väärin tai jumittua etuilevien ruotsalaismummojen taakse jonossa lentokentällä. Myöhästytty on siis useammin kuin kerran... Pari päivää ennen lentojamme telkkarista on aina, aina, aina näytetty jonkin sortin lentokatastrofileffa. Tällä kertaa sitä ei tullut! Minua jo alkoi pelottaa. Lentoaamuna herätyskello soi 3.15. Ajelimme 60 km lentokentälle, ajoissa!  Ensimmäinen lento meni hienosti, ainoastaan koneesta jo noustessa isommalle pojalle tuli huono olo ja hän päällysti koneen käytävän oksennuksella. 

Toinen lento alkoi railakkaasti, kun pienemmältä pojalta tippui lelu lattialle ja hän lakonisella, mutta hyvin kuuluvalla äänellä totesi "Voi v****u!" Alkoi äiteellä korvat punottaa, kyseisessä koneessa kun oli jo riittävästi suomalaisia. Kun hiljaa kielsin toistamasta, pikkumies otti toisen kielen käyttöön ja hoki muutamaan otteeseen "So ein Mist, so ein Mist!". Merkkaa siis suunnilleen niin paljon kuin "Mitä sontaa!". Muuten, kuten sanottu, lennot menivät liian hyvin. Ehkä tämä sitten kostautuu kotiin päin lennettäessä.

Joulukin jo oli ja meni, valehtelematta vuoden parasta aikaa; ihanaa ruokaa, rauhaa ja lahjoja. Ja kasapäin suklaata! Joulupukin käynti oli pojille ehkä vuoden kohokohta, pienempikään ei edes pelännyt vaan meni ensimmäisenä kysymään "Onkos sulla tuolla meille lahjoja?!" Olihan niitä! Isompi poika vielä lauloi reippaasti parikin laulua, oma lempparini on kuitenkin Kindergartenissa opittu Feliz Navidad (tai pojan uudelleen sanoittamana felis napinat...) Lempparilahjaksi on jo melkein nousseet keppihevoset, joille annettiin kauniit, soinnukkaat nimet: Nutti ja Lätlät. 

Ne hemmetin hevoset! Tänään laittaessani puhtaita pyykkejä kaappiin astuin vahingossa Lätlätin pään päälle ja se hirnui! Ihan oikeasti. Eihän mua kukaan uskonut ja aloin jo epäillä pääkoppani terveyttä itsekin. Vaan niinpäs ne nyt illallakin hirnuivat molemmat, kun löydettiin oikea nappi hepojen korvien välistä! Mummo täällä totesi että "Minä jo luulin että tuolla tytöllä heittää päässä!" Sitten mummo heitti vielä lenkin hirnuvan Lätlätin selässä ja huusi itsekin gobodigobodi. Nimenomaan gobodigobdi, ei rahvaanomaisesti kopotikopoti. Pienemmältä pojaltani voidaan kysyä, miksi näin.

Uutta vuotta odotellessa siis vielä lekotellaan, varmasti myös kirjailenkin taas. Rentouttavia välipäiviä toivotan!