Onpahan taas ollut päivä, eikä se ole vielä edes ohi.

Aamulla vein pojista vanhemman päiväkotiin - anteeksi - Kindergarteniin. Pikkumies on kieltänyt sanomasta päiväkodiksi... Olemme muutaman viikon ajan yrittäneet totutella uuteen ihmeelliseen pojan kanssa; silmälaseihin. Tähän asti on mennyt hienosti, kaikki sukulaiset, me vanhemmat, päiv... Kindergartenin tädit ja muut tutut ovat kehuneet, miten poika näyttää kivalta lasien kanssa, miten hyvä on että käyttää laseja jotta näkö paranee... Ja sitten tuli taas Se. Anoppi. Aamun kommentti kiireen keskellä pojalle; "Voivoi, on se kyllä valtava harmi kun sun noita rillejä pitää pitää..." Whaaaat?!

Tällä mammalla nousi savu korvista ja läheltä kävi ettei anoppi päätynyt naulakkoon roikkumaan. Tuolla pikku lauseella Se olisi onnistunut pilaamaan monen viikon "kasvatuksen"... Ok, onneksi pojat eivät kumpikaan kuuntele mummun jorinoita. Minua kiehuttaa vieläkin - että onko sitä oltava tyhmä vai ilkeä tuommoisen kommentin ilmoille päästäessään?

Siinä välissähän päivä menikin ihan mukavasti; Kindergarten oli melkein tyhjä huomisen pyhäpäivän vuoksi, (Onkohan tänään muuten se ällöttävä Halloween?) sain aamupäivällä siivottua kämpän jo melko mallilleen kun pojista pienempi leikki ja katseli lastenohjelmia. Anoppikin oli koko aamupäivän poissa, erinäisillä tohtorikäynneillä ja ties missä. Thank God. Poikien toiveesta käytiin vielä ostamassa jotain t-o-s-i tärkeää; nallekarkkeja. Ainoastaan isomman pojan silmän kiinni teippaamisesta tuli lyhyt taistelu... Mutta se on jotain, mihin oikeastikin voi tottua. Hilseen hajuisiin mörköihin ei totu.

Niin. Pojan hyvä terve silmä siis teipataan kiinni. Joka päivä. Kuuden piiiiiiiiiitkän tunnin ajaksi. Ainakin helmikuun puoliväliin asti. Pojalla on ollut vastoinkäymisten syksy... Silmälääkärikäynnit, rillit ja silmän kiinni teippaaminen; koko ylävartalon peittänyt ihottuma, josta diagnoosina allergia; nyrjähtänyt nilkka ja röntgenkäynti. (Oli muuten jännää, meinasi poika.) Olikohan vielä jotain? Ai niin, uusimpana Kindergartentädin suositus puheterapiasta, s-vian vuoksi. Minkä s-vian?! Ok, ehkä saksaa puhuessa kieli välillä eksyy hampaiden väliin sitä ässää lausuessa, suomeksi tätäkään ongelmaa ei ole... No, saas nähdä mitä terapeutti sanoo. Huoh.

Iltapäivällä, laskettuamme poikien toiveesta pikkuautojen määrän (103 + kaikki Cars-leffan hahmot) ajattelin käyttää rauhallisen hetken kylppärin pesemiseen. Siinä kyykin rätti kädessä pyyhkimässä pyttyä kun Se tuli sisään. "Olisikohan tuohon minun lukuvaloon uutta lamppua, kun tämä paloi?" Joo, hetkinen, katon ihan kohta. Njääh... Edelleen joku seisoi takanani. Kuulin tutun äänen; MSCHLÄRPS. Tunsin kahden siniharmaan hölmistyneen kuulan porautuvan takaraivooni. Ai mitä, nyt hetikö pitäisi sitä lamppua? "Joo, ei haittaa." Mitä?! Mikä EI HAITTAA?! Se, etten heti hypännyt pystyyn?

No ei löytynyt lamppua, soitanpa miehelle että toisi mukanaan... Ah perhana, sehän on vielä puoli tuntia töissä. Lähetän tekstiviestin.. Eikun hetkinen, ehkä tuolla vierashuoneen laatikossa on vielä lamppuja. Eip. "Jaa, sanoiko se (mies) että siellä laatikossa olisi?" Ei, se on vielä töissä. Lähetän viestin että tuo hehkulampun mukanaan. "Jaa, onko se jo päässyt töistä?" Ähm, ei.

Ai niin, ja se vessa on vasta puoliksi pesty. Mars hommiin.