Voi kauhistus. Blogi on pyörinyt mielessä jo päiväkaupalla. Ja miksikäs en ole kirjoittanut?!

Ensin kaiken aikani vei kotiinpaluun aiheuttama hämminki; jättäkääpä itse mies kahdeksi kuukaudeksi yksin kotiin. Siitä seuraa hauska leikki moneksi päiväksi, leikin nimeksi olen antanut "Missä pirussa on..." Loppu täydennetään aina tilanteeseen sopivalla sanalla, ja uskokaa, niitä on paljon. Mies on siis siivonnut poissa ollessani...

Kun tavarat alkoivat noin suurinpiirtein olla paikoillaan, meille iski flunssa. Eikä mikään ihan pikkunuha, vaan oikein kunnon tauti... Epäilen paljonpuhuttua HooJotainYyKaaKoo-tartuntaa. Täällä sitä siis olen maannut poikien kanssa sohvan pohjalla kuin pannukakku jo monta päivää. Nyt pojat alkavat olla jo jaloillaan, tosin ulos emme vielä ole uskaltautuneet. Kun suurin piirtein jokainen filmi jo on katsottu, lautapeli pelattu ja energiaakin olisi enemmän, alkavat seinät kaatua päälle. Eikä sitä yhtään helpota alakerrasta kuuluva jumalaton meteli - vaikka pitäisikin olla kiitollinen ja onnellinen ja tanssia ruusun terälehtiä heitellen. Alakerrassa tehdään nimittäin remonttia pikavauhdilla, jotta anoppi sinne pian muuttaisi. Ja nyt puhutaan viikoista, ei kuukausista! Mieletöntä!

Anoppi onkin ollut viikon verran sairalaassa. Täällä kotona on ihanaa, rauhallista ja raikkaan tuoksuista! Ennen kuin minut nyt leimataan maailmanhistorian ilkeimmäksi miniäksi (jokohan se juna meni..?), on muistettava mainita, ettei anopilla mitään hätää ole. En kai edes minä sentään hihkuisi, jos joku oikeasti jostain syystä joutuisi sairaalaan. En kai? Kuitenkin. Alunperin anoppi meni sairaalaan tutkimuksiin saadakseen apua siihen kirottuun inkontinenssiin, kuten sovittua viikko sitten maanantaina. Maanantaita edeltävänä sunnuntaina Se kuitenkin tuli miehelleni jo aamuvarhain esittämään tätä tosi pätevää ideaa: "Minä kyllä voisin jo tänään mennä sinne sairaalaan." Niin, kyllähän ne sinne osastolle ottaa sunnuntaiaamuna, kun maanantaista on sovittu.

Pari päivää nautiskelin rauhasta ja kotoisasta olosta, onnellisena kuin pieni eläin. Sitten kuulin uutisia sairaalasta; anopilta on jostain suolenmutkasta löydetty "jotain", joka on leikattava. Heikon sydämen takia leikkaus olisi kuitenkin riski. Tässä vaiheessa yltiöpäinen riemuni kääntyi johonkin outoon syyllisyydentunteeseen... Joka sitten katkesi kuin seinään seuraavana päivänä. Mieheni kävi sairaalassa juttelemassa anoppia hoitavan lääkärin kanssa; mitään ei ole löydetty, mitään ei olla leikkaamassa. Suurin ongelma on virtsatietulehdus. Käsiä ylös, kuka epäilee anopin hakevan huomiota?

Melkein unohdin! Taisin muuten olla osasyynä siihen, että Se halusi jo päivää aiemmin sairaalaan. Minä nimittäin suututin Sen. Kotiinpaluutamme seuraavana päivänä istuin tietokoneella, kun anoppi tuli luokseni resepti kädessä. "Mitenkähän, pitääköhän tämä resepti viedä johonkin, vai toimitetaanko nämä Tenat tänne kotiin?" Jaa. Mietitäänpäs. Tippuisiko ne taivaalta vai osaisiko joku ihan intuition pohjalta arvata, että juuri tuolla vanhalla kurpalla tuossa talossa on varmaan resepti. Totta munassa se pitää viedä johonkin se resepti! Haloo! Muotoilin vastaukseni anopille vähän varovaisemmin ja vilkaisin vielä reseptin päiväystä... Yli kolme viikkoa sitten. Yritin varovasti: Kuule, kun tässä lukee että resepti on myöntämisestä kaksi viikkoa voimassa... "No on se voimassa!" Niin, kun ei ole, tässä on päiväys yli kolmen viikon takaa... "On se voimassa, tietenkin on!" Ja pyyhällys omaan huoneeseen. Okei.

Ehkä olin tahditon, olihan tuo aika törkeää vanhaa ihmistä kohtaan... Hah. Edelleen olen sitä mieltä, että anopin käytöksessä olisi kaikkein eniten korjaamisen varaa. Pari tuntia ennen tuota reseptiselkkausta istuimme ruokapöydässä, lapset ja Se söivät keittoa. Pienempi poika totesi minulle jotain selkeästi ja täysin oikein suomeksi - ja kyllähän minä tiedän suomen olevan lystikkään kuuloinen kieli, mutta ihan tosissaan; anoppi katsoi poikaa, hörähti nauramaan ja totesi pojalle "läpläpläplällällää". Itse olin juuri vastaamassa pojalle, mutta huomasinkin kääntyväni hidastettuna suu levällään anoppia kohti. Poika otti lällätyksestä nokkiinsa, anoppi lisäsi vettä myllyyn; "Nyt se taas suuttui tuo poika!" Tällä välin olin vetänyt keuhkot täyteen ilmaa päästääkseni ilmoille oikein kunnon töräyksen "TURPA KIINNI":ä, mutta viime hetkellä tajusin sen olevan ehkä vähemmän viisasta. Niinpä hengitin ulos ja totesin anopille kuin pikkulapselle, että on todella epäkohteliasta lällättää ruokapöydässä, ja että poika tuntee itsensä nyt varmasti jotenkin kusetetuksi, kun ei saa normaaliin kysymykseen järkevää vastausta. Kylläpä alkoi anopille soppa taas maistua, seurasin kun nuudelit liemineen katosivat normaaliakin nopeammin siihen pohjattomaan kuiluun lärspähdysten ja maiskuttelun saattelemana.

Kotimatkastamme olen joillekin luvannutkin tarinoida, joten ottakaahan mukava asento, täältä tulee. Muistaakseni taisin mainita, että matkamme Suomeen päin kului liiankin helposti. Paluumatkalla universumi siis kosti. Heräsimme matkapäivän aamuna mummolassa n. 5.30 ehtiäksemme Jyväskylästä Helsinkiin menevään junaan. Yllättäen lämpömittarin näyttäessä -23°c Pendolino ei koskaan tullutkaan, vaan meidät oli downgradattu iänikuisen vanhaan pikajunaan, joka Jyväskylästä lähtiessään oli vaatimattomat seitsemän minuuttia myöhässä. Tikkurilaan saapuessa olimme 55 minuuttia aikataulusta jäljessä... Vaan eipä hätää, vielä olisimme kerenneet hyvin 13.05 lähtevään lentokoneeseen! Vaan kun se lento olikin tunnin myöhässä, joka siis jo tarkoitti ettemme ainakaan ehtisi jatkolennolle. Päätimme Lufthansan tätien neuvoja seuraten kuitenkin checkata laukut perille asti ja lentää Müncheniin katsomaan, kuinka siitä eteenpäin. Ensimmäinen lento lähti loppujen lopuksi yli 1,5 tuntia myöhässä, sillä meidän jo istuessamme paikoillamme koneen etupään vessaa yritettiin vielä korjata. Eivät onnistuneet. Ensimmäinen lento ei ollut ollenkaan hullumpi, vaikkakaan henkilökunta ei saanut ihan täyttä luottamustani. Alkuun stuertti kuulutti: "Paineen laskiessa matkustamossa katosta tippuvat automaattisesti happipullot". Eikö semmoinen satu ihan pirusti?! Mokan huomasi myös turvaohjeita esittelevä toinen stuertti jolta repesi valtava hörönauru. Koneen lähtiessä laskeutumaan kapteeni kuulutti "meidän lähestyvän nyt Frankfurtin kenttää..." Mitä hittoa?! Minä haluan Müncheniin! En kai mä voi olla väärässä koneessa? Miten muka? "Anteeksi. Münchenin kenttää." Huh!

Münchenissä suuntasin tilittämään surkeaa kohtaloani transfertiskin tädille, ja sain kuin sainkin uudet liput samalle illalle. Edessä ei siis ollut kuin muutaman tunnin odotus - huraa. 19.30 olisi lähtö... Niinpä vein pojat jo portille ja levitimme kaikki lelut pitkin lentokentän lattiaa. Elämäni ensimmäinen kerta, kun ajelin pikkuautoilla lentokentän pitkiä käytäviä! Aika menikin yllättävän sukkelasti, vaikka luonnollisesti se toinenkin lento lähti puolisen tuntia myöhässä. Tämän lyhyen lennon aikana pienempi poika kaatoi kupillisen omenamehua päälleen, joten kaivoin repusta hänelle jotain kuivaa päällepantavaa - ensimmäiset käteeni osuneet vaatteet olivat parikymmentä senttiä pikkumiestä pidemmän isoveljen, mutta samakos tuo enää, puin ne pienelle. Juuri ennen laskeutumista isompi poika oksensi - onneksi kerkesin pussin kanssa paikalle, eli kone edes pysyi puhtaana. Valitettavasti sitten tapahtui myös se, mikä pojallani usein pahan olon jälkeen tapahtuu: hän nukahti. Tökin poikaa etusormella ja kehotin tiukkenevalla sävyllä pysymään hereillä, sillä näin kauhukuvia siitä miten raahaan nukkuvaa viisivuotiasta, puoliunessa keikkuvaa parivuotiasta, omaa sekä poikien reppua ja kaikkien takkeja matkalaukkukarusellin ääreen, jossa vastassa olisikin sitten vasta ollut se varsinainen ongelma; ne matkalaukut. Poika onneksi heräsi sen verran, että pääsi autoon asti. Autossa pienempi poika oksensi vielä turvaistuimensa täyteen, jotta isilläkin olisi taas kotoisampi olo.

Yhteenvedettynä. Herätys 5.30 + kotiin saapuminen 22.15 + erinäiset, miten sattuu kulkevat liikennevälineet = ihan hemmetin pitkä päivä.