Taidanpa taas istahtaa kirjoittamaan parin päivän tauon jälkeen. Viime päivät ovat menneet jotenkin sumussa ja muka-kiireessä, vaikken mitään olekaan saanut aikaan. Nyt päätäni sekoittaa ehkä alkava flunssa, eli katsotaan saanko aikaan montaakaan järkevää lausetta.

Tänään on ollut vauhdikas päivä. Pojista pienempi on ollut lähes koko päivän sitä mieltä, että äiti on ihan tyhmä tai vähintäänkin koko ajan väärässä... Otetaan esimerkiksi meidän aamu. Kindergartenia kohti meidän pitäisi lähteä kävelemään aamulla kahdeksan maissa. Pojat vetelivät makeasti sikeitä vielä 7.15 eikä herätysmetodini ilmeisestikään ole tarpeeksi tehokkaita. Vasta kun tv:stä kaikui Mikki Hiiren ääni makuuhuoneeseen asti, peittojen alta nousi kaksi päätä.

Poikien juodessa kaakaota Mikin seurassa laitoin isomman pojan eväät - kyllä, aamupala on laitettava lapsen mukaan, etsin pojille vaatteet ja ajattelin vielä laittaa oman naamanikin paikalleen, se kun yön aikana tuntuu nykyään aina valahtavan paikoiltaan. Se yhdistettynä joka suuntaan töhöttävään tukkaan ei oikeastaan ole se kuva, jonka itsestäni haluaisin kadulla antaa. Vaan hoplaa! Meidän kylppärihän oli tietenkin varattu. Sisältä kuului hiljaista mutinaa, oliko se sitten laulua, yksinpuhelua vaiko aamumantra, siitä en päässyt selvyyteen. Joka tapauksessa tämä ölinä kesti lähemmäs vartin, kunnes ovi aukesi ja pääsin laittamaan itseni valmiiksi... Kunhan ensin kuivasin lainehtivan lattian, nostin lavuaarista vettä täynnä olevan pesuvadin (..?) ja hankasin joka paikkaan sirotellun keltaisen palasaippuan muruset pois.

Ei kai tarvitse erikseen sanoa, että kiirehän siitä seuraa, joten odotellessani kylppäriin pääsyä pyysin isompaa poikaa pukemaan itse itsensä sillä välin, kun taistelin pienemmän kanssa kengistä - ei tennareita, ei saappaita, ei talvicrocseja, ei kesäcrocseja, ehkä kumpparit? Tai ei nekään, EN HALUU KENKIÄÄÄÄÄ! Samaan aikaan olohuoneessa isompi poika oli saanut pyjaman pois päältään, pukenut aluspaidan.. ja unohtanut sitten mitä olikaan tekemässä. Siinä se poika seisoi telkkarin edessä, kaivoi toisen käden etusormella nenää samalla kun toisella kädellä räpläsi kikkeliään. Jep, aamut on meidän parasta aikaa. Mutta onneksi meillä oli apua! Anoppi! Pienemmän huutaessa eteisessä kenkäangstiaan anoppi seisoi pojan vieressä kädet ristissä ja hoki hiljaisella, hyvinkin monotonisella äänellään; "Nooh, nooh, mitäs se nyt huutaa, nooh, nooh.". En tiedä yhtään, kuinka pärjäisin ilman tätä korvaamatonta apua.

Puolessavälissä matkaa Kindergarteniin pienempi pojista äkkäsi yhtäkkiä, että isommallahan on kerhoreppu selässä! Ja missäs pienemmän reppu?! Se on kyllä nyt heti saatava, nyt nyt nyt! Tai muuten.. WÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄH! Ei ollut äitillä toista reppua takataskussa, huono äiti. Kotimatkalla pikkumies oli jo vähän rauhoittunut, eli uskalsin kurvata Lidlin kautta kotiin. Mutta ei voi olla, NÄIN huonoa äitiä ei ole kellään muulla! Miksei me nyt osteta neljää pakettia kananmunia ja puolen metrin korkuista suklaajoulupukkia?! Miksei, miksei, miksei... WÄÄÄÄÄÄÄÄÄH!

Muuten päivä menikin oikein mukavasti, leivoimme poikien kanssa omenapiirakkaa, jota nautiskelimme hyvässä seurassa. Kiitos ihanat ihmiset siellä maalaiskylässä! ;)

Tiedättekös muuten miten voi aamulla olla ihmisen kylmä? Meidän parvekkeella on liukuovi, oikeastaan aika yksinkertainen viritys. Kahva alas, ovi on kiinni. Kahva sivulle, ovi on auki. Kahva ylös ja oven voi kipata raolleen. Toki on niin, että jos joku käy useastikin (vaikkapa puolen tunnin välein) tarkastamassa josko pyykit jo olisivat kuivuneet, ja todettuaan ettei näin ole, ottaa oven sulkemisen voimaharjoitteluna, voi hyvinkin olla että jokin menee pieleen. Niinpä ovi, jonka oikeastaan voisi kipata vain yläpäästään, onkin yhtäkkiä ylhäältä kiinni mutta alhaalta poissa raiteiltaan ja auki. Ei se mitään, voihan näin käydä. Toisaalta taas olen tuota ovea tänään korjaillut jo pariin otteeseen. Eivätkä ne pyykit muuten ole vieläkään ihan kuivuneet. Niin, näiden arvokkaiden pyykkien narulle saaminenkin oli hiukan erikoisempi tilanne kuin mihin oikeastaan olen tottunut… Laitoin pesukoneen eilen pyörimään ennen kuin lähdin hakemaan vanhempaa poikaa Kindergartenista. Sen jälkeen kävimme hetken puistossa leikkimässä, isommalla pojalla oli tanssitunti ja sen jälkeen vielä kauppareissu. Kotiin pääsimme joskus iltapäivän myöhäisemmällä puolella, jolloin purin kauppakassit, autoin poikaa askartelussa ja annoin pienemmän heräillä rattaissa nukutuilta päikkäreiltään sohvalla sylissäni.

Sillä välin Se taas hiippaili olohuoneeseen, sanomatta sanaakaan ja kiinnittämättä meihin mitään huomiota – en nyt ole aivan varma kuka meistä ei ole ollenkaan olemassa, olemmeko me haamuja vaiko anoppi? Joka tapauksessa anoppi meni verhojen välistä kurkkimaan parvekkeelle ja näki, etteivät hänen herkät pikku pöksynsä vielä roikkuneet narulla. Niinpä, kuten jokainen normaali ihminen, anoppi meni pesukoneen luo, avasi luukun ja jäi koneen viereen seisomaan kädet ristissä. Kun poika oli unenpöpperöstään herännyt, menin anopin perään katsomaan että mitäs nyt tapahtuu… Enkä voi kieltää, ettei mielessäni käynyt ajatus kääntymisestä takaisin olohuoneeseen. Kuinkahan kauan Se olisi siellä seissyt? Seisoisiko vielä jos en olisi mennyt perään? Ehkä vielä koko ensi viikonkin? Meillä olisi niin rauhallista… Mutta valitettavasti tarvitsen pesukonetta vielä tälläkin viikolla ja varmasti vielä usein muutenkin, joten menin sisään.

Jokseenkin ehkä ärtyneenä aloin repiä vaatteita koneesta pyykkikoppaan ja mainitsin jotenkin sivulauseessa, että enpäs olekaan vielä kerennyt tätä tekemään. “Juu, eipä kai se haittaa…” Tai ehkä hän vain odotti että pesukoneessa asuisi se sama keiju kuin astianpesukoneessa? Eipä näkynyt keijua, jos ei sisäisesti kiehuvaa, vähemmän keijumaista miniää sitten lasketa. Nappasin pyykkikopan kainaloon ja lähdin kohti parveketta. Anoppi tiiviisti vanavedessä. Parvekkeen ovelle asti. Siinäpä ripustin reilun tusinan verran Sirkus Finlandian ison teltan kokoisia pöksyjä narulle anopin valvovan katseen alla. Mieltä kohentavaa, todella.      

On Se omituinen.