Mihin lie katosi eilinen kirjoitus... Kokeillaan siis uudestaan.

Eilinen oli taas hyvinkin mielenkiintoinen päivä. Kiitos anopin. Toissapäivänä anoppi oli luvannut vahtia mieheni veljen poikaa... Tai otetaanpa ensin vähän taustaa, ei tätä perhettä muuten ymmärrä. Eikä välttämättä ymmärrä taustojen kanssakaan, mutta yritetään.
Mieheni tulee isosta perheestä, jollain ilveellä tuo ihmiskelo on onnistunut pakertamaan maailmaan 13 lasta, joista 12 on elossa. Osa pesueesta asuu muualla - Sveitsissä, USA:ssa jne... Suurin osa kuitenkin ihan tässä lähistöllä, neljä nuorinta poikaa jopa samassa kerrostalossa. Mukaanlukien mieheni, nro 10. Tämä lähekkäin asuminen saa myös aikaan erikoisia tilanteita, siitä ehkä lisää myöhemmin.

Ensin kuitenkin jo aloittamani tarina; toissapäivänä anoppi oli luvannut vahtia toiseksi nuorimman poikansa poikaa tunnin verran. Jo toissailtana Se kuitenkin kysyi minulta, voisinko ehkä vahtia poikaa. Sanoin, että mikäs siinä, meidän pojat leikkiikin hyvin yhdessä. Sinänsä kaikki hyvin - mutta unohtuiko nyt jotain? Hm... Jaa, olisiko pojan äidille pitänyt sanoa, että mummo ei nyt tulekaan, että poika pitäisikin tuoda meille? Onko se nyt niin tärkeää, tuommoinen pikkujuttu? Go anoppi go, suhun voi tosiaan luottaa!

Ruokahalua herättävän maiskutuksen lisäksi anopilla on suussaan toinenkin ongelma; liian isot/pienet/löysät/jostain löydetyt tekarit. On meinaan syöminen sen näköistä puuhaa että kerran ihan unohduin sitä katselemaan, niin että oma ruokani jäi haarukkaan lautasen ja suun puoleenväliin. Jännän näköistä, vähän niinkuin ienpuudutuksen saanut orava. Niinpä Se mieluiten syökin keittoja; vähemmän purtavaa.

Eilen yksi miniöistä oli kutsunut anopin syömään puolenpäivän aikaan, oli tehnyt kesäkurpitsakeittoa. Minullakin oli keitto valmiina, koska sen olen jo oppinut; 12.00, keittoaika. Se siis sanoi syövänsä minun keittoni ehkä illalla, koska nyt tämä toinen miniä oli hänet erikseen kutsunut - mutta hetkinen! Anoppi matkallaan eksyikin sen kolmannen miniän luokse, jolla ei siis ollut mitään valmiina, mutta sitten kiltisti teki mummulle lounasta.

Illalla olin laittamassa meille ruokaa - pojille edellisen päivän perunamuusia, itsetehtyjä jauhelihapihvejä ja kasviksia, minulle ja miehelle tulista wokkia, eli käytössäni oli 3/4 hellan levyistä, kun anoppi tuli käytävälenkiltään sisään. "Eikös sulla enää oo keittoa?!" Mitä, öm joo, jääkaapissa. Lämmitänkö? "No älä suotta, minut päivällä pyydettiin sinne yläkertaan syömään, taidan nyt mennä sinne." Mutta voi röyhkeys, yllätys ja pettymys! Eihän siellä ollut ketään kotona! Vaikka erikseen kutsuttiin! Eikähän anoppi ollut kuin 7 tuntia myöhässä!

No niin. Tässä vaiheessa mieheni ei valitettavasti ollut vielä kotona. Olin kuitenkin kunnialla saanut pojat pöytään, ruoat valmiiksi ja istuin juuri itsekin pöytään. "Lämmitä sittenkin sitä keittoa, eihän tuolla ollut ketään kotona." Miniä jättää ruokansa jäähtymään, laittaa anopille keiton lämpenemään ja istuu taas syömään. Pojista vanhempi, 5-vuotias teini, ei jostain syystä kelpuuttanut päivän ruokaa vaan lähti leikkimään. Anoppi hyökkäsi pojan lautasen kimppuun kuin nälkäkuoleman partaalla horjuva hyeena! Mampf, mampf, mampf, mschlärps, mampf, mampf, mampf, mschlärps... Pottumuusi vaan tursusi toisesta suupielestä. "Nuo lihat jätän tuohon, jos poika kuitenkin vielä haluaa syödä..." Ok, keitto muuten alkaisi olla valmista... Liian hienovarainen vinkki? Keitto, valmis, voi syödä! Ei mene perille? No ei se mitään, tietenkin meillä on pöytiintarjoilu, älä toki turhaan nouse.

Mampf, mschlärps, mampf. Sinne katosi keittokin. Pojan lautaselta ne säästetyt lihat kaatuivat keittolautaselle, siihen päälle servetti ja äkkiä jääkaappiin. Tässä tilanteessa näytin ehkä lähinnä tältä: ?. Anoppi sanoi syövänsä loput huomenna. Mun puolesta, whatever, olkoon jääkaapissa. Poiskaan en uskalla heittää, tuoreessa muistissa vielä välikohtaus mies-heitti-mummun-riisinloput-bioroskiin. Oli meinaan keskisuuri katastrofi käsillä.
Tänään aamulla, tänään se tapahtui! Jäin ihan sanattomaksi, niin pahasti ettei edes syvällä mieleni sopukoissa heti pyörinyt mitään myrkyllistä vastausta. Ja se on harvinaista se. Olin tyhjentämässä astianpesukonetta, kun anoppi tuli viereen tyhjän kupin kanssa. "Jaa, sinä tyhjennät sitä konetta. Minä luulin että sinne laitetaan vaan jotain sisään!" Ääääää? Öööööö? Mieleeni ei heti tullut mitään muuta kuin suomalaisia vokaaleja... Mutta sitten jäin miettimään. Mitä Se sitten kuvittelee? Astiakeiju vie puhtaat astiat koneen takaoven kautta takaisin kaappiin? Pesukone onkin oikeastaan jätemylly ja -kuilu, johon astiat vaan katoaa ja me sitten kahdesti viikossa ostetaan uusi, samanlainen astiasto? Mitä?!

Ei se mitään, meillä on tänään ollut muitakin hyviä keskusteluja. Mieheni kävi tänään hakemassa pizzat ja pojista pienempi halusi lähteä isin mukaan. Sillä välin anoppi tuli minulle jutustelemaan. "Jaa, nukkuukos pienempi, kun on niin rauhallista?" Ei, kun se lähti isin mukaan hakemaan pizzaa. "Ahaa, jaa. Missäs se isi sitten on, joko se lähti sinne kuntosalille?" Joo juu, just niin se on. Isi lähti kuntosalille ja 2-vuotias käy yksin hakemassa meille pizzaa. Ajatellahan saa, ennen kuin suunsa avaa.

Vähän ennen iltaseitsemää se mies sitten lähti sinne kuntosalille ja sanoi meille kaikille, anoppi mukaanlukien, heipat. Kymmenen minuuttia myöhemmin laitoin poikia ammeeseen, kun anoppi tuli: "Jaa, jokos isi meni nukkumaan?" No ei.
Voi ei. Nyt on jo yö ja silmät painuu kiinni. Vielä oli tarkoitus kertoa jotain, ainakin tuosta meidän pikkuteinistä, sekä tästä kommuunintapaisesta elämästä tässä talossa. Jätän sen kaiken silti huomiselle, sitten on varmasti vielä pari uuttakin tapahtumaa kerrottavana :)