Voi ei. Taas on kulunut näin kauan edellisestä kirjoituksesta! Niin se aika vaan lentää, kun on kivaa. Ja meillähän on anopin kanssa suorastaan ratkiriemukasta.

Olen kuitenkin jo oppinut näkemään tässä kaikessa jotain hyvääkin. Tämä nimittäin kasvattaa luonnetta, ihan oikeasti. Olen oppinut pitämään suuni ja muotoilemaan omituisiin kommentteihin ainakin melkein ystävällisiä, ellei jopa ympäripyöreitä vastauksia. Esimerkki, josta olen erityisen ylpeä; anoppi tulee parturista. "No, mitäs sanot?" Ja huomaan suuni muodostavan lauseen "Näyttääpä hyvältä!" Samaan aikaan aivoni huutavat, että oikeasti pitäisi sanoa "On ne (hiukset) ainakin pitkästä aikaa puhtaat!". Katsokaas, ihmisenä kasvua.

Tänään aamulla tuli vastaan tilanne, josta en voi olla aivan yhtä ylpeä, mutta tyytyväinen kuitenkin. Aloitetaan nyt vaikka siitä, etten ole kovin järjestelmällinen ihminen, eivätkä tavarat kotonani aina löydy juuri sieltä, mistä niiden ehkä pitäisi. Siksipä esimerkiksi turkoosi käsilaukkuni on viime päivät seilannut pitkin eteistä, kenkäkaapin päältä kenkätelineeseen, siitä lattialle ja edelleen toiseen nurkkaan. Vietyäni jälleen aamulla isomman pojista Kindergarteniin palasin kotiin ja anoppi se jo seisoikin eteisessä vastassa. Tervehtiminenhän ei Sen tapoihin kuulu, joten ennen kuin itse pääsin edes sisään, Se heittäytyi vallan kohteliaaksi: "Ettekö Te pidä tuosta kauniista laukusta?" Ö... Anteeks? "Sanoin, ettekö Te pidä tuosta kauniista laukusta?" Joo, siis pidän kyllä, ai mitä..? "No kun se nyt täällä pitkin poikin seilaa, kerran se on tuolla ja sitten taas täällä ja nyt jo lattialla." Tähän spontaani vastaukseni olisi kuulunut jotakuinkin näin: "Sinä vanha ruttana, vaikka minä sitten laittaisin käytetyt alushousuni ulko-oveen roikkumaan, ei sekään vielä sinulle kuuluisi, joten anna minun laukun seilata vaikka maailman seitsemän merta jos se niin haluaa." Suustani pääsi kuitenkin vain vähemmän piikikäs, lähes munaton: "No voihan sen laittaa naulakkoon roikkumaan jos se häiritsee."

En ole oikein varma, haluanko kasvaa ihmisenä juuri tähän suuntaan.

Meidän perhe kävi retkelläkin. Kävimme siis Wienissä, uljaassa pääkaupungissamme, hakemassa minulle uutta passia jotta edes jouluksi pääsen pois täältä. Alkuunhan kaikki näytti hyvältä; minulla oli kaikki tarvittavat paperit, passi oli jo maksettu, se pakollinen kammottava vankikarkurikuva taskussa ja hotellikin varattu. Niinpä eräänä kauniina tiistaiaamuna lähdimme ajelemaan. Matka meni tosi hyvin, vain pienempi pojista oksensi kerran autoon, joka on siis jo erittäin hyvä saldo. Tiistai-ilta meni oikein mukavasti, hotelli ei ollut mikään erikoinen, mutta ihanasti Naschmarktin vieressä. Naschmarkt on siis valtava tori, jolla myydään oikeastaan... kaikkea. Mausteita, pähkinöitä, mitä ihmeellisimpiä hedelmiä, vihanneksia, kalaa, lihaa... Lisäksi ihania ovat pikkuruiset ravintolat, jollaisessa mekin kävimme haukkaamassa perinteistä wieniläistä; miehelle Thai Mango Duck, minulle Satay Chicken. Pojille Happy Mealit... Kaikin puolin siis onnistunut ja hauskakin päivä.
Seuraavana aamuna meidän oli tarkoitus käväistä Suomen suurlähetystössä hoitamassa passihakemus pois alta, jotta ehtisimme vielä kierrellä kaupungilla. Suurlähetystön täti tulikin ensimmäisenä kysymään "Onkos sulla pitkä matka kotiin? Me kun ei nyt päästä ollenkaan tuonne passijärjestelmään sisään." Eeeeeeeiiiiii! Reilun vartin odottelun jälkeen systeemi kuitenkin lähti toimimaan, mutta pikkumiehet olivat jo jokseenkin... levottomia. Kun pääsimme suurlähetystöstä ulos, alkoi molemmilla pojilla armoton uhmateini-ikä. Molemmat halusivat jotain, vaan ei tienneet mitä. Ainakin kaikki oli tyhmää ja mitä meihin vanhempiin tulee, me ei kyllä tajuta mistään mitään. Siihen ei auttanut läheisessä kahvilassa nautittu välipala, ei lelukaupasta ostettu tuliainen, ei isoilla joulumarkkinoilla houkuttelu. Kun touhu siis meni pelkäksi huudoksi ja tappeluksi, hyppäsimme autoon ja ajoimme kotiin. Tulihan tuota Wieniä jo nähtykin... Tiedä häntä, ehkä iso kaupunki oli kuitenkin liikaa pikkukaupungin pojille.

Kotona pojat olivat aivan kuten muutenkin, leikkiviä ja laulavia mamman pikku enkeleitä... Ainakin kokonaiset viisi minuuttia.