Pyydän anteeksi. Kirjoitusta ei ole hetkeen syntynyt, mutta nyt tuntisin olevani taas jaloillani. Viimeiset viikot anopin seurassa mieleni teki lähinnä maata hiljaa peiton alla tai juosta metsään huutamaan, tai vaikka toisinkin päin. Sen sijaan tyydyin murisemaan hiljaa ja kiroilemaan olemattomaan partaani. Pari viikkoa myöhemmin se partakin kai olisi jo alkanut kasvaa, Luojan kiitos pääsin tänne Suomeen asti piiloon.

Huomasin nimittäin olevani anopille allerginen! Minulla ei oikeastaan koskaan ole ollut sen suurempia iho-ongelmia, mutta viimeisten viikkojen aikana huomasin hukkuvani erinäisten näppylöiden ja ihottumien alle. Ihme ja kumma, oltuani kolme päivää Suomessa olivat näpytkin historiaa. Allergiaa siis, ihan selvästi. 

Onneksi Se käy meille kuitenkin harva se päivä vilkuttamassa Skypen välityksellä, vaikka itse haluaisinkin vain jutella mieheni kanssa. Isipappa täällä Suomen päässä kysäisi jo pari iltaa sitten että "Mikä lumiukko siellä sun miehen takana törröttää?!" Anoppihan se.

Se muuten jätti minulle joululahjankin... Viimeisenä kotipäivänä olin ahkerana tyttönä imuroinut ja pessyt lattiat sekä pakannut matkalaukut. Illalla halusin vielä kylvettää pojat ammeessa, niinpä pikku-ukot tepastelivat kylppärissä paljain jaloin, kun jokin osui silmiini. Kakka! Kunnon kökkäre lattialla, muutaman millin päässä pienemmän pojat jaloista. Yäk. Heleällä äänellä kutsuin miestäni, lähes keijumaisesti laulaen ilmoitin ystävällisesti ja rakastavasti, että minä en piru vie tuohon paskakasaan koske ja jos se mummu ei pian täältä katoa niin menen ja kakkaan Sen kenkään. Mies siivosi.

Olihan näitä anopin aivopieruja muutama siinä välissäkin, vaikka osan olen yrittänyt aktiivisesti unohtaa. Hauskimmasta päästä ehkä se, kun kannoin kolmea täyttä Ikean lelulaatikkoa olohuoneesta lastenhuoneeseen ja Se kysyi että "Jaa, aiotkos sä ottaa noi lelutkin Suomeen mukaan?!"Joo, totta kai, kun nää on näihin avoimiin muovilaatikoihin jo näin näppärästi pakattu...

Toinen nauratushermoja koetellut tilanne oli se, kun anoppi pyysi linkoamaan käsinpestyn hameensa pesukoneessa. Pesukoneen näyttö näytti ohjelman alkaessa 13 minuuttia, joten olihan sitä koneen pyörimistä sitten seurattava pää kallellaan koko rahan edestä. Mummu törötti kuin tatti kädet ristissä koneen edessä ja tuijotti ja tuijotti, 11 minuutin jälkeen kommentoi että "Eiköhän se ole jo valmis!" Eipä ollutkaan! Vielä kokonaiset kaksi minuuttia hupia jäljellä! Pyörii pyörii! Ai niin, kaksi anopin kaunista hametta oli kuulemma jo mennyt pilalle pesukoneessa... Minä vaan kysyn, että mitä sen on väliä miltä se kiltti näyttää kun Se lukkiutuu kuitenkin huoneeseensa ja uloskin tullessaan haisee hikiseltä pissavaipalta, joka seisoo hamo kainaloihin asti nostettuna ja ryhdikkäänä kuin päälleen nostettu kysymysmerkki. 

Meidän lennot Suomeen päin menivät jotenkin liian hyvin. Yleensä meillä on ollut tapana ajaa harhaan matkalla lentokentälle, katsoa lähtöaika lipusta väärin tai jumittua etuilevien ruotsalaismummojen taakse jonossa lentokentällä. Myöhästytty on siis useammin kuin kerran... Pari päivää ennen lentojamme telkkarista on aina, aina, aina näytetty jonkin sortin lentokatastrofileffa. Tällä kertaa sitä ei tullut! Minua jo alkoi pelottaa. Lentoaamuna herätyskello soi 3.15. Ajelimme 60 km lentokentälle, ajoissa!  Ensimmäinen lento meni hienosti, ainoastaan koneesta jo noustessa isommalle pojalle tuli huono olo ja hän päällysti koneen käytävän oksennuksella. 

Toinen lento alkoi railakkaasti, kun pienemmältä pojalta tippui lelu lattialle ja hän lakonisella, mutta hyvin kuuluvalla äänellä totesi "Voi v****u!" Alkoi äiteellä korvat punottaa, kyseisessä koneessa kun oli jo riittävästi suomalaisia. Kun hiljaa kielsin toistamasta, pikkumies otti toisen kielen käyttöön ja hoki muutamaan otteeseen "So ein Mist, so ein Mist!". Merkkaa siis suunnilleen niin paljon kuin "Mitä sontaa!". Muuten, kuten sanottu, lennot menivät liian hyvin. Ehkä tämä sitten kostautuu kotiin päin lennettäessä.

Joulukin jo oli ja meni, valehtelematta vuoden parasta aikaa; ihanaa ruokaa, rauhaa ja lahjoja. Ja kasapäin suklaata! Joulupukin käynti oli pojille ehkä vuoden kohokohta, pienempikään ei edes pelännyt vaan meni ensimmäisenä kysymään "Onkos sulla tuolla meille lahjoja?!" Olihan niitä! Isompi poika vielä lauloi reippaasti parikin laulua, oma lempparini on kuitenkin Kindergartenissa opittu Feliz Navidad (tai pojan uudelleen sanoittamana felis napinat...) Lempparilahjaksi on jo melkein nousseet keppihevoset, joille annettiin kauniit, soinnukkaat nimet: Nutti ja Lätlät. 

Ne hemmetin hevoset! Tänään laittaessani puhtaita pyykkejä kaappiin astuin vahingossa Lätlätin pään päälle ja se hirnui! Ihan oikeasti. Eihän mua kukaan uskonut ja aloin jo epäillä pääkoppani terveyttä itsekin. Vaan niinpäs ne nyt illallakin hirnuivat molemmat, kun löydettiin oikea nappi hepojen korvien välistä! Mummo täällä totesi että "Minä jo luulin että tuolla tytöllä heittää päässä!" Sitten mummo heitti vielä lenkin hirnuvan Lätlätin selässä ja huusi itsekin gobodigobodi. Nimenomaan gobodigobdi, ei rahvaanomaisesti kopotikopoti. Pienemmältä pojaltani voidaan kysyä, miksi näin.

Uutta vuotta odotellessa siis vielä lekotellaan, varmasti myös kirjailenkin taas. Rentouttavia välipäiviä toivotan!