Tänä kesänä tuli siis viisi vuotta täyteen. Viisi vuotta asumista Itävallassa, viisi vuotta jo naimisissa. Vanhempi lapsista täytti syksyllä viisi.

Nyt voisin halutessani hakea Itävallan kansalaisuutta! Mutta toisaalta; mitäpä sillä, avoimessa Euroopassa. Silti tuskailen nyt sen kanssa, että kuinka sitä seuraavien viikkojen aikana ehtisi vielä käymään Wienissä asti, suurlähetystöstä pitäisi tilata uusi passi, ASAP. Muuten voin unohtaa lentämisen jouluksi Suomeen, eli siinäpä se avoin Eurooppa sitten.

Tässä matkan varrella on tullut jo törmättyä moneen; muistan kuin eilisen sen kuuman elokuun päivän 2006, kun vaapuin pitkin pikkukaupunkimme katuja v-a-l-t-a-v-a-n vauvamassuni kanssa, olin "asioilla". Halusin avata puhelinliittymän, jota en saanut koska minulla ei vielä ollut pankkitiliä. Pankissa en saanut avata tiliä koska en sattunut kantamaan mukanani vihkitodistusta... Toisena sen, kun minua katsottiin kuin mielipuolta kun en kaupassa ymmärtänyt myyjän esittämää outoa murresanaa, en vaikka hän toisti sen monesti, aina kovemmalla ja kovemmalla äänellä. Lähettäkääpä ikänsä itärajalla asunut Raumalle ymmärtämään murretta, ei mene perille, ei vaikka kuinka huudettaisiin.

Suurimmat, ihanimmat, ihmeellisimmät tapahtumat näiden vuosien aikana ovat tietenkin olleet... lapset. Pojat, molemmat kaksikielisiä Itävallan kansalaisia, ihmeellisiä, lystikkäitä, rakastettavia ja hermoja raastavia pikkuihmisiä, olemme mieheni kanssa tainneet saada ne ihan kaikista parhaimmat! Niin, mies. Onhan se myönnettävä, ettei aina ole helppoa sovitella yhteen tällaista palapeliä; minä suomalainen kaksosluonne, mieheni itävaltalainen ja horoskoopiltaan neitsyt. Ei sillä että horoskooppeihin uskoisin... mutta ehkä niissä joku itu on. Minä elän hetkessä, asenteella "Kyllä se siitä suttaantuu." Mieheni rakastaa turvattua, kaikin puolin vakuutettua elämää. Sitten olisi vielä se ikäero - 14 vuotta. No olkoon, se onkin aina ollut muille suurempi ongelma kuin meille.

Mutta mihinkäs tämän vaihtaisi? Ei niin mihinkään!

Viime viikot ilmassa on ollut jotain outoa... Osittain se on tosin vain pissanhajua. Nyt nimittäin tapahtui se, mitä lähes jokainen miniä kuollakseen pelkää; anoppi muutti meille! Poikiensa mukaan mummu on niin heikkona, ettei enää pärjää omillaan, vanhainkotiin hän ei itse halua. No, miniä hoitaa. Hassua tässä on se, että mummo on terve! Ja reipas... halutessaan. Nyt anopin asunto on sanottu irti, eli meidän vierashuone on valloitettu Luoja tietää mihin asti...

Minulla ei tietenkään olisi mitään sitä vastaan, että meillä asuisi pullantuoksuinen mummo, joka auttaisi lasten ja vaikka vähän kodinhoidonkin kanssa. Sen sijaan meillä asustaa nyt mörkö, jota pienempi pojista ihan rehellisesti pelkää. Anoppi on totaalisen inkontinentti, muttei suostu sitä myöntämään eikä siksi myöskään käytä minkäänlaisia suojia. Anoppi on lähes kuuro, muttei suostu sitä myöntämään ja käyttää siksi korkeintaan vain toista kuulolaitetta, jos sitäkään.

Ja tämähän se tarjoaa sitä arkipäivän komiikkaa, niinkin paljon ettei se jossain vaiheessa enää edes naurata. Anoppi käy päivittäin monen tunnin lenkeillä, vaikka on niin heikkona ettei kotona jaksa muuta kuin sängyssä maata... Ja kotiin tullessa ainoa tervehdys on "Joko on ruokaa?" No, ehkä se on vaan Suomessa tapana sanoa hei, moi tai mitäs kuuluu. Mieheni mukaan mummu on vaan niin ujo, ettei kehtaa tervehtiä. Whaaaat?!

Ehkä sitten kertaan tähän näitä anopin parhaita, johonkinhan nämä on purettava - oma äitini oli sitä mieltä, että voisin kirjoittaa näistä hyvän sitcomin:

Eräänä kauniina lauantaina olimme juhlimassa sukulaispojan häitä. Tulimme myöhään kotiin ja pojista pienempi nukahti autoon - niinpä kannoin hänet lähimpään sänkyyn nukkumaan, tämä sattui olemaan vierashuoneessa. Tässä vaiheessa anoppi asui vielä pari kerrosta alempana toisen poikansa luona, osa hänen tavaroistaan oli kuitenkin jo meillä, ja hänellä jo meidän asunnon avain. VIRHE! No, yöllä kömmin pikkuiseni viereen nukkumaan ja nukuinkin oikein hyvin - kunnes... kello 01.34 kuulin kuinka ulko-ovi rapisi. Murtovaras, verdammte Scheisse! Niitä on meidän talossa ollut jo monesti! Hyppäsin pystyyn täynnä adrenaliinia, ja eteisessä minua vastaan tassutti... anoppi. Jotain todella tärkeetä oli kuulemma haettava, juurikin siihen aikaan yöllä. Yeah right. Kyseessä oli siis lääke, jota tarvitsi vasta seuraavana päivänä.

No, tästäpäs ei mennytkään kuin pari päivää ja mummu muutti jo meille. Toisena yönä muuton jälkeen heräsin yöllä kahden jälkeen outoon piippaukseen. Palohälytin? Ei, liian hiljainen ääni. Herätyskello? Ei kai... A-haa! Jääkaappi! Jääkaappi varoittaa piippaamalla jos ovi on unohdettu auki... Ehkä mies on hakenut juotavaa ja kaappi on raollaan. No ei! Jääkaapissa olikin anoppi! Pää kaapin sisällä, yöpalalla! Hemmetti soikoon, ilman kuulolaitetta. PIIP-PIIP-PIIP-PIIP-PIIP... No, eihän anoppi sitten myöskään kuule kun yritän selittää, että ovi kiinni hitto soikoon! Vastaus: "Taidanpa ottaa lasin maitoa." Mrh. Ota toki. Mutta laita se ovi kiinni.

Olenkin viime aikoina viettäny hyvin paljon aikaa ulkona lasten kanssa.

Toki joka päivä vastassa on jotain uutta; minä haluan nyt lähteä sinne tai tänne ja tarviin kyydin, ei minua teidän perhesuunnitelmat kiinnosta. Minä haluan että minun pyykkini pestään juuri nyt. Minä haluan NYT keittoa. Lisäksi on täysin normaalia pyyhkiä tiskipöytä lattiapyyhkeellä tai heittää kaikki roskat vessanpyttyyn, olkoonkin sitten vaikka muovia tai suurempaakin.

Pari päivää sitten ajattelin nautiskella ihanasta vapaahetkestä, pienempi pojista nukkui ja isompi pelaili tietokoneella. Niinpä istahdin keinutuoliin, avasin hömppäaarjan tv:stä ja aloin syömään ihanaa tuoretta kanasalaattia. Puolet salaatista kerkesin nauttimaan kun... anoppi. Tämä hilseen ja virtsan sekoitukselta tuoksahtava ihanuus haki tuolin viereeni ja istahti siihen, asianaan; "Pesin käsin yhden paidan, voisitko lingota sen pesukoneessa?" Toki, ei mikään ongelma, laitan kohta. "Juu, syö vaan loppuun..." Nautinto se loppui siihen, kun anoppi jäi siihen IHAN viereen istumaan, tuoksumaan ja tuijottamaan minua, plussalasien ansiosta lautasen kokoisilla silmillään. Lisäksi hänellä on vielä yksi viehättävä tapa; maiskutus. Joka 2,5 sekunnin välein anoppi päästää äänen; "Mschlärps". Jätin kanasalaatin, jotta saatoimme anopin kanssa peräkkäin kuin hanhet mennä katsomaan sitä ihmeellistä villapaitaa ja pesukonetta ja "Nytkö se sitten linkoaa?" Jep. Lapset olivat edelleen rauhallisia, joten ajattelinpas keittää vielä kahvitkin... Ihanaa, kuumaa kahvia, maitovaahdolla, vain minulle. Otanpas vielä palan tummaa suklaatakin ja istun tuohon... "Eiköhän se linko oo jo valmis?!" No, mennäs katsomaan. Yhdessä, peräkkäin, luonnollisesti. Kukapas se yksin osaisi pesukoneen luukun avata. Siinä samalla heräsi pikkumieskin ja hulabaloo oli taas käynnissä. Kyllä oli ihana rentoutua pieni hetki.

Älkääkä nyt ymmärtäkö väärin! En ole mikään vanhustenvihaaja, enkä kannata esim. kaikkien yli 70-vuotiaiden lopettamista. Päinvastoin, mummoni on reippasti yli 80, eläväinen, huumorintajuinen, lystikäs rouva. Mutta mikä niissä anopeissa sitten on? Ikuinen kysymys.