Täällä taas! Mä olen kyllä niiiiiiiiiin pahoillani, etten ole päivittänyt blogia Herran aikoihin. Meillä on vaan ollut niin... rauhallista. Ihanaa ja raikkaan tuoksuista, ainakin enimmän aikaa, ei saa unohtaa että mä asun kolmen kaasukäyttöisen mieshenkilön kanssa. Anoppi siis asustelee tuolla alakerrassa, eikä siitä paljoa kuulu.
Niin. Paitsi silloin kuuluu, kun minä yritän nukkua. Se oli nimittäin viime viikolla virittänyt herätyskellon soittamaan kello 01.25. Tarvitseeko tähän nyt mainita että kyseessä on erityisen kovaääninen vekkari? Eipä kai sitten tarvitse kertoa sitäkään, ettei se anoppi siihen kelloon herää. On se vaan hullua, että herätyskello jatkaa kokonaisen tunnin soimista, ennen kuin se automaattisesti lopettaa.

Elokuussa olin pikkumiesten kanssa Suomessa, syyskesälomailemassa. Se oli kovasti rentouttavaa, akkujen lataamista syksyä varten. Pojista vanhempi aloitti jo eskarin ja nuorempikin Kindergartenin. Hurjaa! Ja minulla on aamupäivisin ihan omaa aikaa, vain minulle! Ok, huomasin kyllä jo eka viikolla että ihan harhaluulohan se on. "Kas, mä olen yksin kotona, nyt voisinkin tarkemmin siivota tuolta ja tehdä tuon ja tämän ja korjata tuon ja... oho, nyt onkin jo haettava pojat." Aamupäivä on aika tajuttoman lyhyt aika...

Pari päivää ennen Itävaltaan palaamistamme mieheni heitti Skypessä ilmoille jotain, mitä pidin tosi hassuna vitsinä. Anopilla oli ollut idea, että minähän voisin joka aamu käydä alakerrassa katsomassa, onko Se ehkä kaatunut tai lakannut hengittämästä. Kaakatin jo kaikuvaa huutonaurua, kun miesparkani sai johonkin väliin ilmoitettua, ettei se nyt kyllä yhtään ollut vitsi, vaan ihan oikea ehdotus. Hohoo. Arvatkaa vaan, tartuinko heti tähän nerokkaaseen ideaan!
Nimittäin.
a) Tahtoisin nöyrästi kysyä, onko se tasapuolista, että minä kuukausikaupalla pesen anopin kalsareita ja niska limassa jynssään räkää ja kakkaa omista nurkistani samalla kun anopin omat tyttäret tuovat kahdesti puolessa vuodessa perunasalaattia mummuraukalle syötäväksi?
b) Jos menisinkin joka aamu "ihan vaan kurkkaamaan että kaikki on kunnossa", voisin jo vähän aavistaa anopilla olevan muitakin ihan pikku toiveita, joita voisin siinä sivussa sitten toimittaa.
c) Loppujen lopuksi ja kaiken jälkeen se on minulle jo suhteellisen samantekevää vaikka Se sitten räpiköisikin siellä selällään kuin koppakuoriainen.

Tänään, juuri kun istahdin poikien kanssa ruokapöytään, meillä soi ovikello. Ensin vähän tuhahdin, koska olin jo varma siitä, kenet oven takaa löytäisin; poikien serkkupojan. Tämän serkkupojan äidillä on hurmaava tapa mennä itse anopin luokse ja lähettää 5-vuotiaansa meille ovikelloa soittelemaan. Vaan eipä kai meillä koskaan mitään muita suunnitelmia olisikaan. Tänään ei serkku kuitenkaan ollut oven takana, vaan jotain ihan muuta. Oven kahvaan oli ihan hirmu monella ja monimutkaisella solmulla viritetty muovipussi, jossa oli yksi meidän muovikippo, joka on siis ilmeisesti ollut anopilla lainassa... Mutta vähän hankalalta tuntuu tuo palautus.

Normaali ihminen toimisi kai näin: "Ding dong", ovi avataan. "Päivää." "Päivää, minä tämän purkin palauttaisin." "Ahaa, kiitos." "Hei!" "Hei hei!" Ovi kiinni.
Anoppi toimii näin: Hiljaa hiipien ovelle, muovipussi niin tuhannen solmuun ettei sitä ilman aseita enää saa kahvasta irti, DING DONG ja Usain Boltina rollaattori niskassa hissiin, ettei kukaan vaan nää.

Jokainen tyylillään... Mistä tulikin mieleeni Kindergarten. Meillä päin on siis annettava lapsille aamupala kotoa mukaan. Isomman pojan kanssa se ei ole koskaan ollut ongelma, leipää tai jugurttia sekä hedelmiä rasiaan ja näkemiin. Pienempi kaveri sen sijaan on vähän erikoisempi ruokailija. Pasta syödään pastana, ilman mitään kastikkeita. Leipä sydään leipänä, ilman mitään päällisiä. Hedelmistä kelpaavat hyvänä päivänä banaani ja tosi hyvänä omena. Mitäpä siis annat mukaan?
Ekat päivät tunsin itseni jo vähän omituiseksi ja perusluterilaisesti mietin että "Mitähän ne täditkin siellä ajattelee, kun lapsella on kuivaa leipää eväänä?". Se huoli sitten hälveni eräänä kauniina aamuna viedessäni poikia Kindergarteniin. Osa lapsista oli jo syömässä aamupalaa ja minua tervehti pieni harvahampainen tyttö, joka vilkutti aamupalaeväällään iloisesti hyvät huomenet. Tytön eväänä oli nakki. Yksinäinen, kuorestaan raastettu, kylmä nakki. Eikä minusta se kuiva leipä tuntunut enää ollenkaan omituiselta!