Olen jo pari viikkoa muljutellut tätä onnellista oloa mielessäni, miettinyt että kuinka sen pukisi sanoiksi. Ehkä kuvaan tunnetta parhaiten toteamalla tyynesti:

JIIIIHAAAA!

Anoppi nimittäin osti kämpän meidän alakerrasta - eli Se muuttaa pois! Nöyrästi tahdon kiittää alakerran mummua, joka potkaisi tyhjää. Eihän tuo nyt kauas muuta, mutta kuitenkin meidän seinien ulkopuolelle, hajuetäisyydelle. Ja saan takaisin keittiön ja kylppärin ja... no, täytyy nyt vielä päättää onko se vierashuone vielä käyttökelpoinen.

Kun mieheni tämän ilouutisen Skypen välityksellä julkaisi, olin varma että anoppi on tiessään jo kun poikien kanssa palaan Suomesta kotiin helmikuun puolivälissä. Pari iltaa myöhemmin selvisi, ettei se niin pian käykään; edellisen mummun testamentti on vielä käsiteltävä, sopimukset allekirjoitettava ja kämppää remontoitava... Että muutama viikko.

Tänäänhän se märkä rätti sitten läpsähti päin näköä. Kämppään on vaihdettava ikkunat, lattiat, kylppärin laatat ja kalusteet... Oikeastaan kaikki, lisäksi tietenkin on ohjelmassa pientä pintaremonttia. Varmaan huhtikuun lopulle menee, ennenkuin valmistuu. HUHTIkuun! HUHTIKUUN! Scheissdreck.

Olen kyllä melko varma, että remontti olisi jo maaliskuun alussa valmis, jos sitä tekisi joku muu kuin armas mieheni veljineen. Yksi veljeksistä on jo sanoutunut irti perheestään, joten hänen apuaan on turha odottaa. Jäljelle jäävät siis yläkerran tossukka, alakerran lössykkä ja oma ah niin ahkera työmuurahaiseni. Muutto taitaakin siirtyä syksylle.

Onneksi vielä on muutama Suomi-viikko jäljellä. Nyt tein jopa jotain aivan uutta ja ihmeellistä, joka olisi tietenkin pitänyt tehdä jo aikoja sitten; jätin pojat ensimmäistä kertaa yökylään! Pikkumiehet jäivät mummolaan kun äiti lähtikin tyttöjen kanssa humputtelemaan - tosin sillä erolla tavalliseen humputteluun, että meidän iltamme koostui enemmänkin syömisestä ja vähemmän juomisesta.

Vanhempi pojista on toisinaan jokseenkin... herkkä. Niinpä hän jo viikko ennen Suurta Eroa kertoili, kuinka ikävä hänen tulee minua ja kukas sitten auttaa tietokonepelissä ja kuinka voi olla edes totta että äiti tällä tavalla karkaa?! Kokonaiseksi yöksi?! Kaksi päivää ennen lähtöäni poika antoi minulle piirrustuksen (Sydän ja meidän molempien nimet) ja toivotti itku kurkussa "Hyvää päivänmatkaa!"

Niinhän siinä sitten kävi, että kun tosiaan lähdin, kumpikaan poika ei edes huomannut poissaoloani. Ja minä nautin koko päivän ja yön hyvästä ruoasta, keskinkertaisesta leffasta sekä mahtavasta seurasta! Elämä on ihanaa.

Tänään sain mahtavan idean. Eilisen karmean taistelu- ja tyhmyyspäivän jälkeen ajattelin, että pojat tarvitsevat enemmän raitista ilmaa. Niinpä lähdimme rattailla varustautuneina kävelemään parin kilometrin matkaa kaupungille pakkasmittarin näyttäessä -13c. Kaikki menikin hyvin, jopa pukeminen, enkä edes joutunut hiki hatussa repimään nauravaa nakupelleä irti kodin kalusteista toisen jo odottaessa toppavaatteissaan. Hienosti meni!

Paikallisessa tilpehöörikaupassa minun piti ihan oikeasti ostaa jotain, mutta se unohtui hyvin pian. Jokin ihme pehmeysaalto iski minuun, ja lupasin ostaa molemmille pojille jonkin pienen lelun, kun olivat koko päivän olleet Herran enkeleitä. Vanhempi poika tyytyi parin euron Mikki Hiiri-autoon, kun pienempi havitteli viidenkympin junarataa. Äiti sanoi ei, poika huusi. Äiti ehdotti mikkihiiriautoa, poika sanoi lujempaa EI. Äiti kehotti rauhoittumaan, poika huusi äksänä lattialla. Äiti taitteli pojan rattaisiin ja turvavöihin, poika kiljui kuin sireeni.

Sitten tapahtui pika-ajassa ja omituisessa sumussa kummallinen sarja asioita. Vanhemman pojan lelun maksaminen, pikainen poistuminen kaupasta, huutavaa poikaa ihmettelevien ärsyttävien mummojen pois huitominen, päätös lähteä takaisin kohti mummolaa, huutoa, kiljuntaa ja häpeää, käännös takaisin edelliseen kauppaan, myyjäsedän nauru kun ostin toisen samanlaisen mikkihiiriauton, pojan seinään loppunut huuto ja säteilevä hymy sekä oma harmi kasvatuksellisesta epäonnistumisesta sekoittuneena pikkumiehen kanssa jaettuun riemuun.

Äitiys on extremelaji.